Abstraktit

Ahvenjärvi, Kaisa: Miten kasvattaa kirjallisuuden rakastajia?

”Lukemisen kipinän sytyttäminen kuuluu opettajan velvollisuuksiin. Siksi laadukas kirjallisuuspedagogiikka, joka yllyttäisi myös opettajia lukemaan, pitäisi saada keskeiseksi osaksi niin luokan- kuin aineenopettajakoulutusta.” Näin kirjoittaa Silvia Hosseini laajaa keskustelua herättäneessä kirjailijaesseessään Helsingin Sanomissa 2.1.2022. Tämän virkkeen luettuani minulle on muodostunut missio: haluan kehittää kirjallisuuden yliopistopedagogiikka niin, että onnistun kasvattamaan tulevista äidinkielen ja kirjallisuuden opettajista kirjallisuuden rakastajia.

Olen havahtunut siihen, että edes äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi opiskelevat eivät välttämättä harrasta kirjallisuuden lukemista – heillä ei toisin sanoen ole henkilökohtaista suhdetta kaunokirjallisuuteen. Lukeneisuus pohjautuu nuoruuden lukuharrastukseen (yleisimmin fantasiainnostukseen) ja lukiossa luettuihin teoksiin (joita on pahimmillaan vain muutamia). Yliopistossakaan nämä opiskelijat eivät lue muuta kuin pakolliset opetussuunnitelmiin kuuluvat teokset. Tämä ei ole riittävä pohja, jolta ponnistaen voisi ohjata tulevia lukijasukupolvia kirjallisuuden maailmaan.

Mielessäni on pyörinyt taannoin lukemani tutkimustulos, jonka mukaan opettajien opetukseen vaikuttaa kaikkein eniten se, miten heitä itseään on opetettu koulussa ja yliopistossa. Jos siis esittelen kirjallisuuden pedagogian kurssilla vuorovaikutteisia, oppijalähtöisiä ja elämyksellisiä kirjallisuuden opetusmenetelmiä, mutten itse koskaan käytä niitä, vaikutus jää heikoksi. Lukupiirit ovat vakiintuneet oppiaineessamme tärkeäksi kirjallisuuden tuntemuksen opiskelumuodoksi, mutta esimerkiksi draama, luova kirjoittaminen ja muut eläytymiseen ja kokemuksellisuuteen perustuvat työskentelytavat eivät kuulu omaan pedagogiseen valikoimaani.

Lukuklaani-tutkimuksen mukaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat ovat tietoisia vuorovaikutteisten opetusmenetelmien hyödyistä, mutta siitä huolimatta kirjallisuuden käsittelyssä käytetään eniten itsenäistä työskentelyä (itsekseen hiljaa lukeminen ja itsenäiset kirjoitustehtävät). Tulevien äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien kouluttajana voin vaikuttaa siihen, että yliopistosta valmistuvat opiskelijat ovat omien opintojensa aikana saaneet kokemuksia monipuolisista työskentelytavoista, joiden avulla he voivat johdattaa tulevia oppilaitaan kirjallisuuden pariin.

Työryhmässä haluaisin keskustella kokemuksista ja näkemyksistä siitä, millaista on hyvä kirjallisuuden yliopistopedagogiikka ja miten sytyttää opiskelijoissa elävä lukukipinä.

 

Anttonen, Salli: ”Aurinko ei todellakaan tänne enää loista”: Maustetytöt ja metamodernismi

Esitelmäni Maustetytöistä keskittyy tarkastelemaan alun perin vaalalaisen popduon tuotantoa, ja tarkemmin heidän kappalettaan ”Viidestoista päivä”, metamodernistisesta viitekehyksestä. Mitä metamodernistisia elementtejä yhtyeen tuotannossa ja tarkemmin kyseisessä kappaleessa voidaan havaita?

Esitelmässäni pohdin myös metamodernismin suhdetta autenttisuuden diskursseihin, ja mitä se voisi tarkoittaa populaarimusiikintutkimuksen kentällä. Autenttisuus tai aitous näyttäytyy metamodernismissa eri valossa kuin kyynisessä ja ironisessa postmodernismissa. Vilpittömyys tai toivo ovatkin jälleen mahdollisia.

Yhdeksi metamodernismin elementiksi nimetään edeltävässä tutkimuksessa ajattomuus tai aikojen yhdistely (van den Akker 2017). Maustetyttöjen tapauksessa musiikki konstruoidaan nostalgiseksi – lainaukset ja intertekstuaaliset viittaukset menneisyyteen ovat runsaita ja ne nähdään yhtyeen kritiikeissä sävyltään lämpiminä. Tarkastelen sitä, mitä yhtyeen retroestetiikka ja menneiden teknologioiden korostaminen voi kertoa metamodernismin ja autenttisuuden viitekehyksissä.

Hyödynnän diskurssianalyysia käsitellessäni yhtyeeseen liittyvää media-aineistoa, kuten kritiikkejä ja haastatteluita, laadullista tekstianalyysia analysoidessani yhtyeen lyriikoita, sekä audiovisuaalista analyysiä etenkin kappaleen musiikkivideon analyysissa. Onko videossa ja sen estetiikassa havaittavissa metamodernistisia piirteitä, kuten paluuta modernistisiin tekemisen tapoihin? Tässä hyödynnän myös elokuvien ja tv-sarjojen metamodernistista analyysia, jonka kautta metamodernistista estetiikkaa on aiemmassa tutkimuksessa usein lähdetty jäsentämään (esim. Magill 2012).

 

Biström, Anna: Kirjailijoiden tietokantanäkyvyys

Esitelmä pohjautuu tekeillä olevaan tutkimukseeni, jossa kokoan dataa vuosina 1830-1930 ruotsiksi kirjoittaneista suomalaisista kirjailijoista, tässä vaiheessa erityisesti kirjailijoita käsittelevän sekundaarikirjallisuuden määrästä. Esittelen esimerkkejä omista tuloksistani ja niiden pohjalta myös joitakin huomioita yleisemmin digitaalisten lähteiden ja välineiden käytöstä kirjallisuudentutkimuksessa.

Ensisijaisesi Suomen kirjailijat -bibliografiasta sekä Finna-tietokannasta kootun datan pohjalta on mahdollista tarkastella tutkimuksen ja sekundaarikirjallisuuden määrää, ei vain yksittäisistä kirjailijoista vaan myös esimerkiksi tietyn kirjailijasukupolven, genren tai sukupuolen näkökulmasta. Joiltakin osin tutkimus vahvistaa aikaisemman tutkimuksen huomioita, esimerkiksi siitä, että muutamilla 1800-luvulla toimineet kirjailijat ovat olleet tärkeitä kansallisista näkökulmista, mikä on heijastunut myös kirjailijoita koskeviin tutkimusintresseihin. Toisaalta tutkimus avaa myös uusia näkökulmia esimerkiksi melkein kokonaan tutkimusta vaille jääneisiin kirjalijoihin ja heitä yhdistäviin piirteisiin.

Yhtenä esimerkkinä sekä painettujen että digitaalisten lähteiden mahdollistamista uusista näkökulmista nostan esille kirjalijoiden – ja niiden kautta myös eri kirjailijaryhmien tai lajityyppien –  tietokantanäkyvyyden, joka täydentää aikaisempaa keskustelua kirjailijoiden näkyvyydestä tai näkymättömyydessä esimerkiksi kirjallisuudenhistoriassa. Tietokantanäkyvyys on alituisesti liikkuva kategoria, joka samalla sekä heijastaa aikaisempaa näkyvyyttä että luo edellytyksiä tulevalle tutkimukselle, myös näennäisesti ”turhien” viitteiden kautta.

Bibliografiat ja tietokannat ovat jo aikaisemmin, painetussa muodossa jo ennen digitaalista aikaa, olleet tietolähteitä kirjallisuussosiologisessa tutkimuksessa. Siten jatkan osaltani keskustelua näiden informaatiolähteiden mahdollisuuksista ja puutteista. Esitelmässä pohdin toisaalta myös tietokantojen mahdollisuuksia tutkimuskohteina, ei ainoastaan tietolähteinä.

Kirjallisuutta

Biström, Anna 2022, ”Forskarnas favoriter och det stora outforskade. En grovgenomgång av finländska skönlitterära författare på svenska 1830–1930 och deras synlighet i databasreferenser och sekundärlittertur”, Samlaren. Tidskrift för svenska och annan nordisk litteratur 142, 2021, s. 188–239.

 

Björninen, Samuli: Kertomustieteellinen tekstianalyysi monitieteisellä kentällä – ja mitä se tarjoaa 2000-luvun kirjallisuustieteelle

Kertomakirjallisuuden analyysiin kehitetyillä tekstianalyyttisilla menetelmillä on vakiintunut paikkansa monitieteisen kertomustutkimuksen kentällä. Narratologinen kertojien tarkastelu ja diskurssiin upotettujen äänten analyysi on osoittautunut hyödylliseksi lähestymistavaksi monenlaisiin kertomuksiin, joita kohtaamme esimerkiksi suullisissa ja haastatteluaineistoissa. Tilanne saattaa näyttää siltä, että kirjallisuustieteilijä päästää itsensä helpolla viedessään sofistikoitutuneen työkalupakkinsa arkikielisten aineistojen pariin. Haluan kuitenkin kääntää asetelman ympäri ja väittää, että monitieteisen tutkimuksen aineistot voivat koetella kirjallisuustieteen perusteita ja auttaa tieteenalaa orientoitumaan 2000-lukulaisiin haasteisiin.

Moderni länsimainen kirjallisuuskäsitys korostaa tekstien monimerkityksisyyttä, ja kirjallisuustieteilijät uuskriitikoista dekonstruktion harjoittajiin ja Mihail Bahtinista Rita Felskiin osoittavat, että kaunokirjallisuuden luonteeseen kuuluu vastustaa typistymistä yhteen merkitykseen, yhteen ideologiaan tai yhteen käyttötarkoitukseen. Kuitenkin 2000-luvun verkkoyhteiskunnassa olemme tilanteessa, jossa tekstianalyysin opettamisen eräs tärkeimmistä tehtävistä kohdistuu kriittiseen lukutaitoon. Meidän tulee ymmärtää, miten tekstit pyrkivät vaikuttamaan; taivuttelevat tahtoonsa ja peittävät ideologisuutensa. Esimerkiksi romaani –moniääninen, moniarvoinen ja usein vailla selkeää viestiä, pointtia tai politiikkaa operoiva – on tästä näkökulmasta äärimmäisen haastava ja epäkiitollinenkin tarkastelukohde. Monitieteisellä kentällä kirjallisuudentutkija kohtaa tekstejä, jotka on tehty tarkoituksella didaktisiksi ja argumentoiviksi, ja joiden tarkoitus on tulla ymmärretyiksi tietyllä tavalla tietyn yleisön keskuudessa. Tämä ei välttämättä tee teksteistä sinänsä yksinkertaisempia tai helpommin analysoitavia mutta muuttaa lukemiseen liittyviä ennakkoarvostelmia ratkaisevasti. Tarkastelen esitelmässäni narratologisia näkökulman ja äänen ideologisuutta korostavia käsitteitä ja niiden analyyttista tehoa erilaisten aineistojen analyysissa. Pohdin myös, miten kertomustieteellisen käsitteistön ja ei-kirjallisuudellisen aineiston kohtaamisessa voi syntyä kirjallisuustieteellistä itseymmärrystä.

 

Čapková, Viola: Tekstit liikkeessä – digitaaliset arkistot, tietokannat, virtuaaliset tutkimusympäristöt

Emil Aaltosen rahoittama Tekstit liikkeessä: naiskirjailijoiden tuotannon vastaanotto Suomessa ja Venäjällä 1840–2020 -projekti (https://tekstitliikkeessa.com/) kartoittaa kulttuurisen vaihtoon liittyvää,  laajassa mielessä ylirajaista naistoimijuutta Suomessa ja Venäjällä. Tutkimus on ensimmäinen suomalais-venäläistä naiskirjallisuuden historiaa laajasti tarkasteleva projekti. Se linkittyy vahvasti digitaalisiin tutkimusmenetelmiin ja myös digitaalisen median tutkimukseen.

Esitelmässä tuodaan esiin teoreettismetodologisia kysymyksiä, jotka liittyvät projektimme kehittämään Suomi-Venäjä-Suomi-tietokantaan (https://puolukka.uta.fi/tekstitliikkeessa/#/search) sekä sen esikuvaan, virtuaaliseen WomenWriters – tutkimusympäristöön. Tietokannoissa varastoidaan sekä digitaalisista että ei-digitaalisista arkistoista löydetty vastaanottoaineisto. Alustuksessa pohdimme, miten tietokannan sekä virtuaalisen tutkimusympäristön rakentaminen ja kehittäminen etenee vuorovaikutuksessa projektin teoreettisten taustan ja sisällön/aineiston  kanssa. Miten sovittaa yhteen intersektionaalisuuteen, ylirajaisuuteen ja metodologisen nationalismin kritiikkiin perustuvat teoreettiset lähtökohdat ja tietokonelogiikalla toimiva tietokanta? Millaisia uusia tutkimuskysymyksiä syntyy tällaisesta keskustelusta ja mitä ne tarkoittavat projektin käyttämille menetelmille sekä teoreettisille pohdinnoille?

 

Dlask, Jan: Postkolonialismi ja postmodernismi Christer Kihlmanin 1980-luvun tuotannossa

Christer Kihlmanin 1980-luvulla kirjoittamat kirjat Alla mina söner (1980, Kaikki minun lapseni), Livsdrömmen rena: bok om maktlöshet (1982, Puhtaita elämän unelmat: kirja voimattomuudesta), På drift i förlustens landskap (1986, Tuuliajolla tappion maisemissa: monologi) ja Gerdt Bladhs undergång (1987, Gerdt Bladhin tuho) jäivät pitkään tavalla tai toisella toisten kirjailijan teosten varjoon. Vasta Mikko Carlsonin tutkimus Paikantuneita haluja: seksuaalisuus ja tila Christer Kihlmanin tuotannossa vuodelta 2014 on käsitellyt ne kaikki mm. homoseksuaalisuuden ja seksuaalisen toiseuden kuvauksina.

Minun oma lähtökohtani on eri kulttuurien väliset suhteet. Esitelmässäni haluaisin osoittaa että Kihlmanin 1980-luvun kirjoja voi käsitellä postkolonialismin ja postmodernismin näkökulmasta. Koskien postkolonialismia kyse on Edward Saidin käsitteestä orientalismi; vuonna 1978 julkaistussa teoksessa Orientalismi Said arvostelee Lännen (eurooppalaisten) luomaa kuvaa ns. ”orientista” ja kuvailee, kuinka länsimaissa on luotu tietynlainen tapa käsitellä sitä (eli tiettyjä aluita Aasiaa ja Afrikkaa). Analysoin miten Saidin näkemykset ovat sovellettavia Kihlmanin omaelämäkerrallisiin yllä mainittuihin nk. Argentiina-kirjoihin (1980, 1982) ja miten on tutkimuksessa otettava huomioon niiden eteläamerikkalainen tapahtumamiljöö.

Vaikka Kihlmanin seuraaviin kirjoihin vuosilta 1986 ja 1987 sisältyy paljon kulttuurien välisten suhteiden motiiveja ja niitä voi pitää kirjailijan globaalisina, kansainvälisinä ja monikulttuurisina kirjoina, Said ei niiden tapauksessa sovi tulkintaan. Ehdotukseni on lukea näitä kahta ”harhailu- ja kuljeskeluromaaneja” postmoderneina, koska niihin sisältyy paljon postmodernismin piirteitä (intertekstuaalisia viittauksia mm muihin Kihlmanin teoksiin, metataso, itsereflektiivisyys, maaginen realismi, paljon mahdollisia tulkintoja yhdestä tekstistä, vaikeus määritellä tekstin laji jne.). Lähtökohtana on muutaman postmodernismin teoreetikon (F. Jamesonin, B. McHalen, M. Foucault’n, D. Harveyn, S. Connorin) näkemyksiä postmodernismista.

Esityksen päämääränä on esitellä KREAS:in (https://kreas.ff.cuni.cz/en/) puitteissa osittain jo tehdyn ja osittain vielä tekeillä olevan tutkimukseni lopputulokset.

 

Erkko, Rimma:  Väkivalta ja groteski nauru uskomustarinassa ”Punainen hame” ja sen intermediaalisissa adaptaatioissa

Esitykseni käsittelee groteskin naurun suhdetta väkivaltaan suomenkielisessä uskomustarinassa ”Punainen hame” ja sen adaptaatioissa. Hypoteesini on, että trullien kohtaamisessa väkivalta on naurettavaa sen groteskin ironian vuoksi – se kuvastaa kammottavan nurinkäännetyllä tavalla hahmon omia haaveita. Groteski nauru on luonteeltaan vahingoniloista ja kytkeytyy tarinan moralistiseen luonteeseen. Uskomustarinassa on selkeä, saarnaavakin opetus turhamaisuutta vastaan. Juuri tarinan moralistisen luonteen vuoksi on erityisen kiinnostavaa tutkia sen groteskin nurinkääntämisen mekanismeja ja miten nämä mekanismit painottuvat adaptaatioissa. Kiinnostavaa on myös se, miten tarinan opettavaisuus modernisoituu adaptaatioissa, mutta groteskin nurinkääntävä mekanismi säilyy suhteellisen samanlaisena.

Tulkitsen tarinan adaptaatioiksi Mauri Kunnaksen ”Piika ja trulli” (Teoksessa Koiramäen lapset ja Näkki, 2007) sekä Pirkko-Liisa Perttulan ”Punainen baskeri”. Molemmat ovat lapsille tarkoitettuja adaptaatioita. Uskomustarinassa piika toivoo trullilta punaista paitaa ja hametta ja saa sen – kun trulli iskee teräaseen hänen vatsaansa ja hän vuotaa kuiviin. Kunnaksen adaptaatiossa piika toivoo punaista paitaa ja ovi lämähtää vasten hänen kasvojaan aiheuttaen ikävän nenäverenvuodon. Perttulan adaptaatiossa taas lapsi toivoo samanlaista punaista baskeria kuin ruotsalaisella sotalapsella on ja saa sen, kun trulli repii hänen päänahkansa irti.

Kunnaksen tarina on vähemmän väkivaltainen ja opetus on pikemminkin se, että ei pidä olla liian sinisilmäinen ja uskoa mihin tahansa lupauksiin. Toisaalta korostetaan myös piikatytön heikkoa asemaa ja osoitetaan häntä kohtaan ymmärrystä, köyhällä tytöllä kun ei ole varaa kovinkaan usein uusiin vaatteisiin. Perttulan tarina taas on selkeämmin nimenomaan groteski kauhutarina, jossa on häivytetty moraalista opetusta ja korostettu tarinan nurinkääntävää luonnetta. Mielenkiintoinen vivahde tarinassa on kateuden tuomitseminen ja se, että tarinassa kadehditaan nimenomaan sotalasta – jonka asemassa ei todellisuudessa ole mitään kadehdittavaa.

 

Hagman, Minna: Koomisuuden poetiikka Molièren komedia-baleteissa

Esitelmä perustuu käynnissä olevaan väitöskirjatutkimukseeni. Esitelmän pohjana on tekeillä oleva artikkeli, joka on tulossa mukaan kirjailijapoetiikkaa käsittelevään Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijoiden toimittamaan artikkelikokoelmaan.

Käsittelen artikkelissa Molièren koomisuuden poetiikan toteutumista hänen komedia-baleteissaan. Molière kirjoitti 12 komedia-balettia vuosien 1661-1673 aikana ja niistä suurimman osan kuningas Ludvig XIV:n tilauksesta erilaisiin hovin juhlallisuuksiin. Ne jatkavat ranskalaisen hovibaletin traditiota ja edeltävät ranskalaisen oopperan syntyä. Hovibaletista ne eroavat sekä realistisuudellaan että pyrkimyksellä tuoda tanssi ja musiikki osaksi komedian esittämää toimintaa. Oopperasta ne eroavat siten, että niissä puhuttu teksti on ensisijainen ja musiikki ja tanssi on enemmän tai vähemmän välisoittojen asemassa.

Määrittelen Molièren koomisuuden poetiikan sekä Molièren omien tekstien että Molièren koomisuuden poetiikkaa käsittelevien tutkimustekstien pohjalta. Esitän, että Molièren koomisuuden poetiikalle olennaista on todenvastaavuuden (vraisemblance) ja naurettavuuden (ridicule) yhdistäminen, joka toteutuu erityisesti henkilöhahmon (caractère) luomisen ja esittämisen tasolla. Osoitan, että komedia-baleteissa Molière käyttää samaa koomisuuden poetiikkaa suhteessa siihen, kuinka tanssi on tuotu osaksi komediaa. Väitän, että tanssin ja musiikin sisällyttäminen komediaan murtaa sen esittämän toiminnan ja ympäröivän todellisuuden välistä rajaa ja että tämä sama rajan hälveneminen tapahtuu myös henkilöhahmon ja sen esittäjän suhteessa. Ehdotan, että näin syntyvää erityistä koomisuutta voidaan käsitteellistää Giorgio Agambenin ja G. W. F. Hegelin komedian filosofian avulla.

Tarkastelen Molièren koomisuuden poetiikan toteutumista erityisesti kolmessa komedia-baletissa, Les Fâcheux (1661), Le Bourgeois gentilhomme (1670) ja Le Malade imaginaire (1673). Väitän, että kaikissa näissä tanssi ja musiikki on tuotu osaksi komediaa siten, että komedian esittämä toiminta ja aktuaalinen todellisuus kohtaavat tanssivassa tai musisoivassa henkilöhahmossa ja että näin syntyvä koomisuus on paitsi naurettavaa todenvastaavuutta myös todellisuuden koomisuutta, jonka alkuperä on yksilön luonteessa ja tavoissa.

 

Hallila, Mika: Kohti merkitystä: metamodernismi ja totaliteetti

Pohdin esitelmässäni metamodernismin ja totaliteetin suhdetta nykyromaanissa. Pohdinta on pääosin teoreettista, mutta käytännön esimerkkinä käsittelen myös Jukka Viikilän romaania Taivaallinen vastaanotto (2022). Teoriapohjana ovat yhtäältä Timotheus Vermeulenin ja Robin van den Akkerin artikkeleissa ”Notes on Metamodernism” (2010) ja ”Periodizing the 2000s, or, the Emergence of Metamodernism” (2017) esittämät näkemykset metamodernismista nykykapitalismin kulttuurisena tilanteena ja tuntemusrakenteena. Toisaalta teoreettista perustaa tuo totaliteetin käsite, jonka määrittelyssä nojaan nuoren Georg Lukácsin teokseen Theorie des Romans (1916). Totaliteetin käsitteellä voi tuoda esiin, että moderni, postmoderni ja metamoderni suhtautuvat eri tavoin kysymykseen (olemassaolon) merkityksestä ja merkityksellisyydestä.

Modernin totaliteettiin liittyen Lukács esittää varhaisessa hegeliläiseen idealismiin pohjaavassa teoriassaan, että toisin kuin edeltävissä historian vaiheissa, jolloin yksittäiset ilmiöt ja olemassaolo saivat merkityksen ja tulivat ymmärrettäviksi suhteessa suljettuun ja valmiiksi annettuun maailmankuvaan ja olemassaolon kokonaisuuteen, totaliteettiin, modernina aikana totaliteetti on kätketty ja jatkuvan etsinnän kohde. Lukácsin mukaan moderni aikakausi ei kuitenkaan luopunut totaliteetista vaan ajatteli edelleen sen kautta: kadonnutta merkitystä on etsittävä, vaikka totaliteetti pysyy kätkettynä.

Postmodernismin voi ajatella hylänneen nimenomaan tämän ajattelutavan. Postmoderni ironia, leikki, dekonstruktio ja suurten kertomusten kuolema irrottautuvat ajatuksesta, että ilmiöiden ja olemassaolon takana voisi olla tavoiteltava totuudellinen merkitys. Postmodernin jälkeistä aikakautta koskevassa keskustelussa ja varsinkin Vermeulenin ja van den Akkerin metamodernismitutkimuksissa puolestaan on huomattu, että nykykulttuurissa pyritään ylittämään postmoderni ironia ja jälleen tavoittelemaan merkitystä tavalla, joka muistuttaa Lukácsin kuvamaa totaliteetin etsimistä. Määritellessään metamodernismin historiakäsitystä ja epistemologiaa Vermeulen ja van den Akker eivät viittaa nuoreen Lukácsiin mutta puhuvat vastaavasta metamodernismin epistemologian ”ikään kuin”-ajattelusta, joka voi tarkoittaa esimerkiksi, että tietoisuus merkityksen ja totuuden poissaolosta ei estä tavoittelemasta niitä ikään kuin ne voitaisiin saavuttaa. Näin metamoderni asenne sekä ajankohtaistaa että määrittää uudelleen suhteen totaliteettiin.

Kysyessäni, millaisena metamodernin ja totaliteetin suhde näyttäytyy nykyromaanissa, analysoin Taivaallista vastaanottoa. Selvitän, miten romaanin moniäänisyydestä, monisubjektiudesta ja fragmentaarisuudesta voi muodostua intersubjektiivinen kudelma, joka tuo esille metamodernin totaliteetin.

 

Helle, Anna: Uusi ympäristörunous ja kysymys metamodernismista

Uusin suomalainen runous käsittelee yhä useammin luontoa, ympäristön tilaa ja ilmastokriisiä. Muotonsa ja asenteensa puolesta se on siirtymässä postmodernismin jälkeiseen vaiheeseen. 2010- ja 2020-luvun runous ottaa aikaisempaa voimakkaammin kantaa yhteiskunnallisiin aiheisiin, kuten ympäristön tilaan ja nykykapitalismin ongelmiin, jotka kietoutuvat toisiinsa. Uutta on myös jännite postmodernismille tyypillisen kielitietoisuuden ja moniselitteisyyden sekä uudella tavalla vilpittömän eettisen pohdinnan välillä, mitä voidaan pitää metamodernistisena piirteenä.

Kartoitan tässä esitelmässä, millaista suomalainen nyky-ympäristörunous on, kun sitä tarkastellaan metamodernismin näkökulmasta. Kiinnitän huomiota erityisesti ympäristötunteisiin, kuten ilmastoahdistukseen, suuttumukseen, huoleen, uhmaan, toivoon jne., joita runoudessa ilmaistaan ja käsitellään. Kytken ympäristötunteiden tarkastelun ajatukseen metamodernismille tyypillisestä uudenlaista tuntemusrakenteesta. Esitelmän aineisto koostuu 2010–2020-luvulla ilmestyneistä runoteoksista, joissa käsitellään ympäristöaiheita ja joissa voidaan nähdä siirtymää postmodernismista metamodernismiin.

 

Helminen, Tanja: Kun tutkimuskohde pakenee – ”kaikille tuttu” sisu kirjallisuudentutkijan käsittelyssä

Sisu on suomen kielen vanhimpia sanoja, suomalaisuuteen yhdistetty käsite ja suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin ilmiö. Sisulla on rakennettu kansallista identiteettiä ja määritelty suomalaisuutta. Lukuisat kirjallisuuden henkilöhahmot Johan Ludvig Runebergin runon Saarijärven Paavosta Joel Lehtosen Putkinotko-romaanin Käkriäisiin ja Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen Jussi Koskelaan on esitetty tai tulkittu sisukkaiksi. Myös historiallisia henkilöitä, kuten Minna Canthia, Paavo Nurmea ja Siiri Rantasta, on pidetty suomalaisen sisun ilmentyminä. Tänäkin päivänä sisua ylistetään muun muassa urheilu­menestyksen yhteydessä ja kaivataan kansallisissa kriiseissä. Sisua pidetään yhtäältä suomalaisten menestystarinoiden ja koko Suomi-brändin rakennusaineena, toisaalta pelkkänä myyttinä tai vanhanaikaisena, osaksi kansanluonnetta katsottuna piirteenä. Lisäksi sisu nähdään universaalina psykologisena, terveyteen ja hyvinvointiin vaikuttavana ominaisuutena.

Näennäisestä tuttuudestaan huolimatta sisusta on tähän asti ollut enemmän uskomuksia kuin tutkittua tietoa. Esitelmässäni käsittelen sitä, millaista on tutkia kohdetta, joka pakenee merkityksiä mutta samalla tuottaa yhä lisää ristiriitaisia merkityksiä. Sisu on satojen vuosien aikana kehittynyt konkreettista sisäosaa ja etenkin ihmisen ”pahaa” luonnetta kuvaavasta sanasta käsitteeksi, jolla viitataan suomalaisten yksilöiden ja kollektiivien sitkeyteen, itsepäisyyteen, taistelutahtoon ja vastaaviin ominaisuuksiin. Väitöskirjatyössäni joudun ensin selvittämään sisua kielenaineksena ja sanan merkityksenmuutoksia, joita on aiemmin tunnettu huonosti. Kansalliskirjallisuuden ilmentämää sisua tarkastellessani joudun pohtimaan sisun roolia suomalaisuuden määrittelijänä mutta myös sen roolia määriteltävänä kohteena kansallisessa ajattelu- ja puhetavassa. Sisu on nimittäin monin tavoin valjastettu suomalaisuudesta käytävään kamppailuun, joka on ulottunut eri elämänalueille.

Kirjallisuudentutkimuksen merkitys sisun kaltaisen käsitteen ja ilmiön tarkastelussa on moninainen: työni kytkee eri aikakausien kirjallisten tekstien ilmentämän sisun uudella tavalla historiallis-kulttuurisiin konteksteihin. Sisu on tarjonnut monikerroksista ainesta erilaisten tekstien tuottajille siinä missä tulkintakehyksen tekstejä lukeville. Se on tuottanut ja muokannut tapoja merkityksellistää suomalaisuutta kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa. Etenkin työn, sodan ja urheilun konteksteissa sisu on tarjonnut suomalaisille sekä samaistumis­malleja että paikkoja kansallisen identiteetin kyseenalaistamiseen. Samalla sisusta on tullut sukupuolittunut käsite. Näin kirjallisuudentutkimuksen merkitys sisun tutkimisessa on laajasti kulttuurinen ja yhteiskunnallinen.

Asiasanat: identiteetti, kirjallisuus, kulttuuri, merkitys, sisu, sukupuoli, suomalaisuus

 

Holopainen, Reeta: Eila Kivikk’ahon tuotannon merkityksestä ekokriittisen luennan valossa

Runoilija Eila Kivikk’aho (1921-2004) on suomalaisen lyriikan historiassa tunnettu erityisesti teoksestaan Niityltä pois (1951), jota pidetään yhtenä 1950-luvun modernismin keskeisteoksena. 1940-luvulla runoilijanuransa aloittaneen ja vuonna 1995 viimeisen kirjansa julkaisseen Kivikk’ahon kuusi runoteosta kattava, tradition ja modernismin rajapintaan kiinnostavasti asettuva tuotanto on noteerattu tutkimuksessa vuosikymmenten ajan, mutta runoilijan ekopotentiaali ja ekopoetiikka ovat aiemmassa tutkimuksessa jääneet pitkälti katveeseen. Ei-inhimillisellä maailmalla on kuitenkin keskeinen merkitys Kivikk’ahon runoudessa aina esikoisteoksesta Sinikalliosta (1942) alkaen.

Esitelmässä pureudutaan Eila Kivikk’ahon runouteen ekokriittisen luennan näkökulmasta ja tarkastellaan, minkälaisia uusia merkityksiä ekokriittinen luenta avaa Kivikk’ahon runouteen ja Kivikk’ahon runouden merkitykseen suomalaisen lyriikan historiassa. Esitelmässä havainnollistetaan, kuinka luontokeskeisyys rakentuu Kivikk’ahon tuotantoon suomalaisen lyriikan kehitykseen ja suomalaisen yhteiskunnan modernisaatioon erottamattomasti yhteydessä olevassa prosessissa, jossa pastoraalin ja elegian lajipiirteitä hyödyntävistä idylleistä liikutaan poliittiseen ympäristörunoon.

Esitelmässä Kivikk’ahon lyriikkaa kontekstoidaan myös eräiden hänen aikalaistensa, kuten Eeva-Liisa Mannerin, tuotantoon. Keskiöön nousee tällöin erityisesti sotienjälkeisen modernistisen lyriikan kantaaottavuus ja ympäristötietoisuus. Esitelmässä esitetään, että Kivikk’ahon ja esimerkiksi Mannerin lyriikan ekokriittinen tarkastelu haastaa käsityksen modernismin sisäänpäinkääntyneisyydestä ja muotokeskeisyydestä sekä syventää näkökulmia suomalaisen modernismin luontosuhteeseen. Tämän pohjalta ehdotetaan, että modernismin kantaaottavuus olisi syytä ottaa vahvemmin mukaan suomalaisen lyriikan modernismia koskeviin määrittelyihin. Esitelmä pohjautuu työn alla olevaa väitöstutkimukseeni, joka tarkastelee luonnon merkityksiä sekä ihmisen ja ei-inhimillisen suhteita Eila Kivikk’ahon tuotannossa.

Keskeisiä lähteitä

Black, Elizabeth (2017) The Nature of Modernism. Ecocritical Approaches to the Poetry of Edward Thomas, T. S. Eliot, Edith Sitwell and Charlotte Mew. London & New York: Routledge.

Kainulainen, Siru (2011) Kun sanat eivät riitä. Rytmi, modernismi ja Eila Kivikk’ahon runous. Turku: Turun yliopisto.

Knickerbocker, Scott (2012) Ecopoetics. The language of Nature, the Nature of Language.

 

Jolma, Nanny: Menetyksen metaforat. Keskenmenokertomuksia suomalaisessa nykykirjallisuudessa

Esitelmässä tutkin, millaisia keskenmenon kielentämisen keinoja suomalaisessa 2000-2020 -lukujen kirjallisuudessa esiintyy. Tutkin kognitiivisen metaforateoriaa soveltaen, miten keskenmenoa kielennetään (Lakoff & Johnson 1980; Fauconnier & Gilles 2002). Yhdistän metaforisten rakenteiden tutkimiseen narratologisen näkökulman tarkastelemalla, mitä kerronnan keinoja havaitsemieni käsitemetaforien yhteydessä käytetään. Tutkin, miten kertojan tai keskenmenon kokeneen henkilöhahmon suhdetta tapahtuneeseen raskauden menetykseen tuotetaan pronominien, aikamuotojen sekä verbin tapaluokkien avulla (vrt. Cohn 1978).

Voidaan nähdä viitteitä siitä, että eksplisiittiset keskenmenokokemuksen kuvaukset ovat nykykirjallisuudessa yleistymässä. Analysoin esitelmässäni katkelmia kahdesta romaanista, jotka käsittelevät raskauden menetystä yhtäältä realistisiin yksityiskohtiin nojaten ja toisaalta metaforia hyödyntäen.

 

Juntunen, Hanne: Määrällistäminen, laadullinen tutkimus ja tutkimustulosten merkityksellisyys kirjallisuudentutkimuksessa

Määrällistäminen, tässä ymmärrettynä laadullisen ilmiön muuttaminen mitattavaksi eli määrälliseksi, on tuttua luonnon- ja yhteiskuntatieteiden saralla. Humanistisessa tutkimuksessa, erityisesti kirjallisuudentutkimuksessa, asiasta puhutaan huomattavasti vähemmän. Numerojen auktoriteetti, eli määrällisen tutkimuksen validiteetti mediadiskursseissa ja rahoituspäätöksissä, on kuitenkin kirjallisuudentutkijoillekin tuttu. Määrällistäminen ei silti kuitenkaan koske kirjallisuudentutkimusta. Vai koskeeko?

Useista syistä, jotka eivät suinkaan rajoitu vain tieteen politiikkaan, kirjallisuustieteelliset tutkimukset kohdistuvat yhä suurempaan määrään tutkimuskohteita eli kaunokirjallisia teoksia, joiden pohjalta tutkimustulokset ja niiden yleistykset tehdään. Tässä esitelmässä väitän, että tämä on yksi määrällisyyden ja määrällistämisen muoto. Kohteina saattavat olla esim. yksittäisen kirjailijan kokonainen tuotanto tai useampi jollain tavalla jotain laajempaa ilmiötä edustavaa teosta. Lähestymistapoja on monia.

Todella laajoja tutkimusaineistoja kohtaa silti harvoin. Kirjallisuudentutkimuksen menetelmät soveltuvatkin laajojen aineistojen analysointiin heikosti. Tarvitaan digitaalisia menetelmiä, jotka vastaavat määrällisyyden haasteeseen yhdistämällä määrällistä ja laadullista otetta.

Menetelmille, jotka kurovat määrällisen ja laadullisen tutkimuksen päät yhteen, on kuitenkin jatkuvasti paremmat edellytykset myös kirjallisuudentutkimuksessa. Aineistojen määrä kasvaa, digitaaliset työkalut ovat jatkuvasti helppokäyttöisempiä, ja määrälliset tulokset ovat vakuuttavia yhteiskunnan ja rahoittajien silmissä (oikeellisesti tai ei). Määrällisten menetelmien haltuunotto voi lisäksi rikastuttaa kirjallisuudentutkimuksen kenttää tuomalla uusia näkökulmia.

Esitelmässäni esittelen, miten olen itse ratkaissut määrällisten ja laadullisten tutkimusnäkökulmien yhdistämisen haasteita, aineistoni ollessa 1000 kaunokirjallista teosta. Lisäksi pohdin määrän ja laadun suhdetta.

 

Jääskeläinen, Sanna: Humala suomalaisessa kirjallisuudessa – tieto ja todellisuus

Suomalainen kirjallisuus on pullollaan alkoholi- ja humalakuvauksia.

Humala on kulttuurinen paikka ja tila, jota on hyödynnetty kirjallisuudessa muutoinkin kuin vain mimeetisessä tarkoituksessa, päihtymyksen realistisena kuvauksena. Alkoholi ja humala ovat kytkeytyneet osaksi kansallista kertomusta Suomesta ja suomalaisuudesta, ne ovat kapinan välineitä, huumorin lähteitä ja käännekohtia mahdollistavia narratiivisia motiiveja. Humalalla on suomalaisessa kirjallisuudessa myös esteettinen, transsendentti ja subliimi tehtävä.

Yksi tapa ymmärtää kirjallisuus on nähdä se kulttuuristen tuntojen, merkitysten ja kollektiivisen muistin uusintamisen ja uudistamisen diskursiivisena pelikenttänä. Voidaan ajatella, että kaunokirjallisuuden representoima humala ottaa yhtäältä aiheistonsa ja merkityksensä sitä ympäröivästä todellisuudesta ja uusintaa siinä vaikuttavia alkoholiin ja humalaan liittyviä merkityksiä. Toisaalta humalaa omiin sisäisiin tarkoituksiinsa hyödyntämällä kirjallisuus osallistuu myös alkoholikulttuurisen todellisuuden ja siinä vaikuttavien puhetapojen, rekistereiden ja mielikuvien uudistamiseen tai uudelleen kontekstointiin. Sillä, miten humalaa esimerkiksi kerronnallisena välineenä hyödynnetään tai millaisiin asiayhteyksiin humala kirjallisuudessa kytketään, on merkitystä muutoinkin kuin vain kirjallisuuden immanenttina representaationa. Humalakuvat ovat heijastuksia, kommentaareja ja dialogia siitä alkoholikulttuurisesta todellisuudesta, jossa ojan oltta, pojan kiljua tai pussikaljaa oikeasti juodaan.

Esitelmä nostaa tarkasteltavaksi muutamia suomalaisen kirjallisuuden keskeisiä humala-artikulaatioita ja pohtii niiden avulla kulttuuristen representaatioiden vaikuttavuutta ja tiedollista kompetenssia. Millaista on kirjallisuudessa rakentuvien humalakuvien tuottama tieto ja mikä on sen suhde todellisuuteen? Voisiko kulttuuristen humalarepresentaatioiden tutkimus lähestyä ja tuottaa tietoa myös empiirisesti suomalaista alkoholikulttuuria tarkastelevien tutkimusasetelmien tueksi?

 

Karttunen, Laura: Moniäänisyys potilastietojärjestelmän kehittämisessä: suora puheen esitys sosiaalisesti jaetun tiedon lähteenä

Asiakas- ja potilastietojärjestelmän räätälöiminen sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioiden tarpeisiin edellyttää laajaa tietämystä erikoisalojen eriävistä tarpeista ja näiden yhteensovittamista järjestelmän geneeristen tarpeiden kanssa. Kun tietojärjestelmä mielletään sosiotekniseksi systeemiksi ja sen käyttäjät ensisijaisesti relationaalisiksi, sosiaalisissa suhteissa oleviksi olennoiksi, syntyy tietojärjestelmätutkimuksessa tilaus myös kertomusten tutkimukselle. Kun keräämme ja analysoimme niin tietojärjestelmän toteuttajien kuin käyttäjien suullisia kertomuksia, pääsemme käsiksi tietoon, joka on luonteeltaan arkista ja ihmisen arkiymmärrykseen ankkuroituvaa, fenomenologista. Kertomusten etu tietolähteenä on niiden taipumus välittää ihmisten tunteita ja asenteita; ne paljastavat, mikä on tärkeää tietyille sosiaalisille toimijoille ja paikallisille työyhteisöille.

Tarkastelen erästä kirjallisuudentutkimuksessakin keskeistä ilmiötä, puheen suoraa esitystä, tällaisen sosiaalisesti jaetun tiedon lähteenä asiakas- ja potilastietojärjestelmän räätälöintiin osallistuvien asiantuntijoiden suullisissa kertomuksissa. He rakentavat käsitystään sosiaalisten ryhmien tarpeista ja intresseistä hyödyntämällä Monika Fludernikin teoretisoimaa tyypillistävää puheen esitystä, jossa sanatarkan siteeraamisen asemasta kiteytetään puhujan tunne tai asenne. Analysoin tällaisia hypoteettisia vuoropuheluja dialogisena asemointina, joka on arkisen ajattelun ja argumentoinnin tapa. Sisällyttämällä puheeseensa vieraita ääniä haastatellut asiantuntijat pystyvät hahmottamaan ja kuvaamaan tietojärjestelmähankkeen moniarvoista, erilaisten näkökulmien sävyttämää todellisuutta. Kirjallisuudentutkija Mihail Bahtinin moniäänisyyttä koskevia ajatuksia soveltavan organisaatioajattelun mukaan johtajan tehtävänä on toimia tulkkina eri ryhmien näkemyksille ja luovia niiden välillä siten, että moniarvoisuus säilytetään. Pyrin kuvaamaan konkreettisesti, miten suulliset kertomukset ja niiden tutkiminen palvelevat tietojärjestelmähankkeissa tätä päämäärää.

 

Kivilaakso, Katri ja Vesa Kyllönen: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran merkitys kirjallisuudentutkimuksen varantona

Vuonna 1831 alkunsa saanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on perustettu tukemaan, julkaisemaan ja tallentamaan suomenkielistä kirjallisuutta ja kansanperinnettä. Kirjasto- ja arkistotoiminta on kirjattu jo Seuran varhaisiin asetuksiin, tavoitteena oli näet koota niin präntättyä kuin käsinkirjoitettuakin suomenkielistä kirjallisuutta. Yhtenä aihealueena tässä kokoamistoiminnassa oli ”runokeino”, siis se, mitä tuonnempana on alettu nimittää kaunokirjallisuudeksi ja edelleen, kirjallisuudeksi. Tieteellisenä, ensi alkuun vain tutkijoille tarkoitettuna erikoiskirjastona SKS:n yhdeksi keskeisalaksi muodostui sittemmin kirjallisuudentutkimus. Jo kirjallisuuteen liittyvien perustehtäviensä puolesta SKS on tieteellisenä seurana suomalaisen kirjallisuushistorian ytimessä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa arkisto hankkii kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmiinsa (ent. Kirjallisuusarkisto) kirjailijoiden, kirjallisuudentutkijoiden ja muiden kulttuurin alalla ammatikseen toimivien henkilöiden käsikirjoituksia, luonnoksia, kirjeitä ja päiväkirjoja – julkaisematonta aineistoa. SKS:n kirjaston toisena keskeisalana (kulttuurien tutkimuksen kokoelman ohella) taas on edelleen kirjallisuudentutkimus, eli kirjaston kokoelmia kartutetaan paitsi Suomessa julkaistulla kirjallisuudentutkimuksella myös itse tutkimuskohteilla: kirjasto hankkii kaunokirjallisuutta varsin kattavasti nimenomaan tutkimuskäyttöön, nykyisiä ja tulevaisuuden kirjallisuudentutkijoita varten.

Kysymme esitelmässämme, mikä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistojen ja hankintalinjausten merkitys kirjallisuudentutkijoille tänään ja tulevaisuudessa. Keskitymme ennen muuta SKS:n rooliin suomenkielisen kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen tallentajana. SKS:n kokoelmien ja niiden tulevan kehittämisen kannalta kyse on jatkumoista: arkistoaineistot avaavat kirjallisuuteen, sen historiaan ja tutkimukseen ainutlaatuisen näkymän. Kirjaston kokoamat julkaisut – kaunokirjallisuus ja kirjallisuudentutkimuksen monografiat, kokoomateokset ja tieteelliset sarjat – ilmentävät kerroksellisuudessaan hyvin kouriintuntuvasti, miten kirjallisuus ja sen tutkimus on kehittynyt Suomessa. Yhdessä arkiston ja kirjaston aineistot muodostavatkin suomalaisen kirjallisuuden ja kirjallisuudentutkimuksen muistipankin.

Samalla SKS:ssa joudutaan jatkuvasti pohtimaan esimerkiksi sitä, mitä arkistoon tallennetaan tai mitä pitäisi tallentaa juuri nyt. Samoin kirjaston hankintapolitiikan osalta joudutaan jatkuvasti arvioimaan, mitä kirjallisuus on, ketkä kirjoittavat ”suomalaista kirjallisuutta” ja millaiseksi se muodostuu. Kirjallisuudentutkijoiden yhteisenä muistina, mutta omine resursseineen SKS:n arkiston ja kirjaston onkin oltava alati valppaina uumoillessaan, mitä tulevaisuuden kirjallisuudentutkijat tulevat tutkimaan. Millaisten aineistojen tallentaminen olisi merkityksellistä ja tärkeää juuri nyt?

 

Kraatila, Elise: Spekulatiivisen fiktion merkityksestä kirjallisuudentutkimuksen kohteena

Spekulatiivisen fiktion tutkimus muodostaa kirjallisuustieteen kentällä yhä vieläkin oman verrattain eristyneen lokeronsa, vaikka fantasian ja tieteisfiktion lajein viimeaikainen valtavirtaistuminen onkin lisännyt kiinnostusta aiheeseen myös tämän lokeron ulkopuolella. Tyypillisesti spekulatiiviset genret nähdään yhä omana erityisenä lajikategorianaan, jonka tutkimusperinteet kohtaavat realistisen ja ”mimeettisen” fiktion ehdoilla kehittyneen kirjallisuuden- ja kertomuksentutkimuksen valtavirran vain harvakseltaan. Toisaalta spekulatiivista fiktiota on tutkimuksessa kuitenkin myös ajoittain luonnehdittu muun muassa ”asteen verran fiktiivisemmäksi fiktioksi” (Attebery 2014) sekä ”kirjaimelliseksi narratologiaksi”, joka omia kerronnallisia keinojaan kirjaimellistamalla ja konkretisoimalla ”tekee näkyväksi, miten jokainen romaani on tehty” (McHale 2018); se on siis hahmotettu eräänlaiseksi ”malligenreksi”, jonka analyysi tekee näkyväksi yleisemminkin kirjallisuudelle ominaisia piirteitä ja pystyy myös osoittamaan esimerkiksi narratologisen välineistön sokeita pisteitä tavalla, jotka realistisemman fiktion analyysi jättää pimentoon (mt.).

Omassa väitöstutkimuksessani (Kraatila 2021) osoitin niin ikään, että kaunokirjallisen spekulaation analysointi fiktion todellisuussuhteena tekee näkyväksi sen, että fiktion ja todellisuuden välinen vuorovaikutus on huomattavasti monisyisempää ja monisuuntaisempaa kuin perinteinen, realismin vaikutuksesta syntynyt käsitys todellisuuden ja sen representaation välisestä hierarkiasta pystyy tavoittamaan. Esitelmässäni pohdinkin tästä lähtökohdasta käsin, millaista potentiaalia spekulatiivisen fiktion analyysilla on avata tuoreita näkökulmia kirjallisuudentutkimuksen yleisiin peruskysymyksiin, kuten fiktion todellisuussuhteeseen, erityislaatuun, tulkintaan ja tarkoitukseen maailmassa. Pyrin näin avaamaan spekulatiivisen fiktion erityistä arvoa ja merkitystä kirjallisuustieteellisen ajattelun välineenä. Tarkoitus on osoittaa, että lajien välisiä rajanvetoja hedelmällisempää voisi olla lähestyä spekulatiivisia genrejä ”tyypillisenä” fiktion muotona (vrt. McHale 2010), jonka analyysin kautta on mahdollista haastaa ja kirkastaa tieteenalan perinteisiä käsitteellistyksiä ja niihin sisältyviä perusoletuksia.

Lähteet:

Attebery, Brian. 2014. Stories about Stories. Fantasy and the Remaking of Myth. Oxford: Oxford University Press.

Kraatila, Elise. 2021. The Crisis of Representation and Speculative Mimesis: Rethinking Relations between Fiction and Reality with 21^st-Century Fantasy Storytelling. Tampereen yliopiston väitöskirjat 496. Tampere: Tampereen yliopisto.

McHale, Brian. 2010. Science Fiction, or, the Most Typical Genre in World Literature. Genre and Interpretation. Helsinki: University of Helsinki, s. 11–27.

McHale, Brian. 2018. Speculative Fiction, or, Literal Narratology. The Edinburgh Companion to Contemporary Narrative Theories, s. 317–331.

 

Kuutsa, Anna: Puheen esitysten persoonamuodot ja yhteiskunnallinen tematiikka Maria Jotunin proosatuotannossa

Maria Jotuni (1880-1943) on kotimaisen kirjallisuuden klassikko, joka on tuotannollaan vaikuttanut oleellisesti etenkin suomalaisen novelli- ja dialogikerronnan kehitykseen. Jotuni kuvaa läpi koko mittavan draama-, novelli ja romaanituotantonsa rakkauden ja naimakauppojen vaikutuksia hahmojen elämänkulkuun: teksteissä toistuvat varsinkin vaihtelevista sosiaaliluokista tulevien ja erilaisissa elämänvaiheissa olevien naisten kuvaukset avioliittoon menemisestä tai menemättä jättämisestä, siinä olemisesta tai siihen liittyvistä toiveista. Tuotannossa nousee korosteiseksi teema avioliiton merkityksestä naishahmojen elämää määrittävänä tekijänä. Avioliittoa ja rakkautta koskevat kertomukset voikin tulkita kuvaavan myös naishahmojen yhteiskunnallista asemaa. Tekstien kirjoitusaikana (1900-luvun alusta vuoteen 1936) suomalainen yhteiskunta kävi läpi modernistumisen murrosta, jonka aikana myös naisten yhteiskunnallinen asema muuttui: naiset saivat esimerkiksi laajemman pääsyn yliopisto-opintoihin vuonna 1901 sekä äänioikeuden vuonna 1906. Lisäksi vuonna 1930 tuli voimaan avioliittolaki, joka vapautti naimisissa olevan naisen miehensä ”edusmiehisyydestä”, eli aviomies ei enää ollut edunvalvojankaltaisessa suhteessa vaimoonsa. Analysoin tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani Jotunin proosatuotannon rakkaustematiikkaa tässä kirjoitusajan kontekstin kehyksessä, lukien tekstejä nimenomaan yhteiskunnallisena kirjallisuutena.

Esitelmässä tarkastelen Jotunin kerronnallisia keinoja yhteiskunnallisen tematiikan esitykseen. Pääasiallisena kohdeteoksenani on vuonna 1909 ilmestynyt lyhyt yhdenpäivänromaani Arkielämää. Keskityn erityisesti dialogikerronnan ja puheen esitysten kielellisiin keinoihin: mitä tulkinnallisia merkityksiä miesten ja naisten eriarvoista perimisoikeutta käsittelevä dialogi saa, kun sen repliikkejä ei voi identifioida suoraan kellekään hahmolle? Miten tulisi tulkita rakastumista kuvaavia puhe-esityksiä, joiden persoonamuoto vaihtuu omakohtaisesta minä-muodosta etäännyttävämpään sinä-muotoon? Pyrin nostamaan esiin, kuinka Jotuni kuvaa moninaisin dialogikerronnan ja puheen esityksen keinoin avioliittoinstituutioon ja rakkauteen kytkeytyviä ristiriitoja yksilön kokemuksen ja yhteisön odotusten välillä. Kohdeteoksissani rakkaudesta puhuminen tematisoituu yhteiskunnallisiksi viittauksiksi nimenomaan erityyppisissä mieltenkuvauksen ja dialogikerronnan muodoissa sekä puheen esitysten rakenteissa, eritoten kirjailijalle tyypillisissä nollapersoona- ja sinämuodoissa.

 

Kähärä, Tiia: Sanomatonta sanoittamassa – merkitysten etsintä Eeva-Liisa Mannerin proosateoksessa Kävelymusiikkia pienille virtahevoille

”Tähdet, joita sanotaan olevan enemmän kuin hiekanjyviä, muodostavat kuvioita ja kirjaimia joita en kyllästy katsomaan, vaikka en osaa lukea niitä. Sanskriittiakaan en osaa lukea, mutta silti pelkkä sanskriitin näkeminen synnytti minussa ennen syvän ja selittämättömän ilon. Samoin runoilijoiden kieli, vaikka tarkoitusta ja päämäärää en aina voinutkaan ymmärtää. Suurin ilo on oivallus; mutta aistiminen tuo joskus välittömämmän ilon kuin puoli ymmärrystä.” (Preludi, 1957.)

Eeva-Liisa Mannerin novelli ”Preludi” kokoelmasta Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (1957) tiivistää koko teosta leimaavan pohdinnan merkeistä, merkityksistä ja ymmärryksestä. Vaikka merkit eivät järjellä avautuisi, ne voivat silti synnyttää selittämätöntä, välitöntä iloa. Merkityksen etsimisen teema kietoutuu novelleissa usein järjen ja tunteiden tai intuitiivisen kokemustiedon väliseen jännitteeseen. Usein taustalla on pyrkimys sanallistaa sanomatonta, etsiä tapaa ilmaista esimerkiksi kehollisia tuntemuksia, erilaisia muuntuneita tietoisuuden tiloja, mystisiä kokemuksia tai kokemuksia toisen todellisuuden läsnäolosta – ylipäätään kokemuksia, jotka väistävät tarkkarajaisen kielen ja rationaalisen ajattelun tapoja rakentaa merkityksiä. Kääntyminen kohti hiljaisuutta ja tyhjyyttä ei tarkoita novelleissa merkityksettömyyttä, vaan toisenlaisten merkitysten ja merkityksellisyyden etsintää, sanomattoman sanoittamista erilaisilla kielellisillä ja kerronnallisilla keinoilla, kuten kielellisiä kategorioita sekoittamalla tai sumentamalla ja järjestyksen tunnetta hämärtämällä.

Tarkastelen esitelmässäni, millaisia jännitteitä merkitysten hämärtämisen ja tuottamisen välillä Mannerin novelleissa esiintyy. Pohdin, millaisen kuvan novellit antavat kielen ja kirjallisuuden kyvystä ja tavoista luoda, välittää ja tuottaa merkityksiä – erityisesti vaikeasti sanoitettavista asioista. Lisäksi tarkastelen esitelmässäni, miten tunnekokemukset ovat keskeinen osa merkityksellisyyden kokemuksen rakentumista Mannerin novelleissa. Tunteisiin vaikuttaminen on olennainen osa kaunokirjallisuuden tapaa välittää merkityksiä (esim. Helle & Hollsten 2016). Kaunokirjallisuuden merkitykset eivät ole vain tiettyjä ajatuksia tai väitteitä maailmasta, vaan niitä ovat myös tekstin rakentamat tunnelmat ja tunnetilat. Ne ovat osa tekstin esteettistä kokonaisuutta ja vaikuttavat osaltaan tekstin synnyttämiin merkityksiin ja vaikutuksiin tekijän yleisössä. Tunne kertoo yleensä jonkinlaisesta kohteeseensa liittyvästä arvolatauksesta tai suhtautumistavasta, ja tunteet paljastavatkin paljon arvoista ja arvostuksista (esim. Nussbaum 2001). Siten tunteiden tarkastelu tekstistä voi viedä myös arvoihin, asenteisiin ja moraaliin liittyvien merkitysten äärelle.

 

Kärjä, Antti-Ville: Digituoksujen dystopia: Piia Leinon romaani Taivas (2017) oppaana olfaktoriseen kulttuurintutkimukseen

Yksi tuoreimmista virtauksista humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on niin kutsuttu aistillinen käänne. Sen myötä eri alojen tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota perinteisen symbolivaihdannan – kirjoituksen, kuvien, puheen, musiikin – ohella myös kehollisiin ja aistihavaintojen risteämiin perustuviin merkityksellistämisen käytäntöihin. Tiedontuotannon kannalta ihmisen aistit asettuvat kuitenkin selvään arvojärjestykseen, jossa näkö ja kuulo tarjoavat luotettavimman pohjan, kun taas makua ja hajua pidetään lähes merkityksettöminä. Lisäksi silloinkin kun esimerkiksi hajukokemuksia tutkitaan luonnontieteellisellä tarkkuudella, riskinä on freudilais-kartesiolaisen aistihierarkian uusintaminen: hajujen merkitys pelkistyy tunteisiin ja nautintoon, äärimmillään irrationaaliseksi ilmiöksi.

Moniaistisessa kulttuurintutkimuksessakin on omat aistihierarkiansa. Siinä missä esimerkiksi kirjallisuudentutkimus, mediatutkimus, musiikintutkimus ja ruokatutkimus ovat kaikki jo vakiintuneita oppialoja, on kulttuurinen hajututkimus edelleen oma marginaalinen tutkimussuuntauksensa. Tämä liittyy tekstuaalisen ja kokemuksellisen merkityksenmuodostuksen dynamiikkaan, jossa mediateknologisella muutoksella on keskeinen asema: toisin kuin kuvia ja ääniä, kemiallisia maku- ja hajuärsykkeitä ei voi medioida saati digitoida sellaisinaan. Niinpä kulttuurista hajututkimusta ovat hallinneet kulttuurihistorialliset, antropologiset ja sosiologiset lähestymistavat. Hajut ovat kuitenkin välillisesti läsnä käytännössä kaikissa tekstuaalisissa esitysmuodoissa. Vaikka niitä ei mainittaisi tai muuten osoitettaisi suoraan, kirjallisesti tai muuten esitetyt ympäristöt, olennot ja toiminnot voivat kertoa paljonkin hajujen merkityksistä.

Havainnollistan asiaa Piia Leinon romaanilla Taivas (2017). Kustantamo esittelee kirjan lähitulevaisuuteen sijoittuvana dystopiana, jonka tapahtumissa totalitarismi, ympäristötuho ja virtuaalitodellisuus kietoutuvat toisiinsa. Tämä tarjoaa mahdollisuuden tarkastella kirjallista sepitettä moniulotteisena väylänä ”olfaktorisen kulttuurintutkimuksen” kehittelyyn: miten hajut ja tuoksut esitetään kirjassa, sekä sanallisesti että sisällöllisesti, ja millaisia merkitystihentymiä hajumaininnat tuottavat? Kiinnitän huomiota hajujen ja niiden lähteiden arvottamiseen sekä niihin liittyviin teknologisiin reunaehtoihin. En ole niinkään kiinnostunut hajujen asemasta tietyssä kirjallisessa lajityypissä, vaan pikemminkin yleisistä hajujen kulttuurisista valtasuhteista: miten kirjalliset hajumaininnat rakentavat sosiaalisia suhteita ja miten ne suhteutuvat mediateknologiseen muutokseen? Täten kysymys on myös aistien hierarkiasta ja siihen nojaavasta tiedonmuodostuksesta arkisine seuraamuksineen, eritoten mitä tulee digitalisaatioon liittyviin odotuksiin, lupauksiin ja virheisiin. Pohdin myös oman lukutapani reunaehtoja olfaktorisen kulttuurintutkimuksen kannalta.

 

Laihinen, Miikka: Signifikaatiokriittinen kirjallisuuskäsitys runoanalyysin työkaluna

Tarjoan Kirjallisuudentutkimuksen päiville 2022 esitelmää, jossa tarkastelen signifikaatiokriittisen kieli- ja kirjallisuuskäsityksen potentiaalia kirjallisuusanalyysin näkökulmasta. Esitelmän teoreettiset ja käsitteelliset kytkökset pohjautuvat viime lokakuussa Turun yliopistossa tarkastettuun, kotimaisen kirjallisuuden alaan lukeutuvaan, väitöstutkimukseeni. Esitelmän analyysiesimerkit ovat tuoreita, tätä nimenomaista tapahtumaa silmällä pitäen valittuja.

Suomenkielisessä runoudessa yleistyi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla ilmaisutyyli, jossa runokieltä ei lähestytty enää ensisijaisesti erityisen merkitystiheänä ja/tai inhimilliselle merkityksenannolle sekä alttiina että antautuvana alustana. Esimerkiksi erilaiset painetun kielen visuaalisuutta ja materiaalista oliolaatua korostavat ilmaisukeinot ovat sysineet runonlukijoita etsimään sellaisia uusia lukutapoja, jotka sivuuttavat ajatuksen merkitykse(llistävyyde)stä runouden ensisijaisena toimintahorisonttina. Vuosina 2000–2015 Suomessa julkaistiin varovaisestikin arvioituna liki sata sellaista runoteosta, joissa kielen merkitysten keskeisyyttä hajauttavilla, kyseenalaistavilla ja uudelleenarvioivilla ilmaisukeinoilla on jonkinlainen ilmaisullinen rooli (Laihinen 2021).

Kysymys merkitysten ja merkityksenannon tuolle puolen kurottamisesta hahmottuu kirjallisuuden perusteisiin kaivautuvaksi ja siten kokeellisen kirjallisuuden alaa ja toimintaa muotoavaksi ongelmaksi. Onko kirjallisuudessa kysymys alati vain ja ainoastaan ihmisten asiasta? Voiko kirjallisuus ilmaista ja vaikuttaa tavoilla, jotka sivuuttavat, ylittävät tai väistävät yksinomaan ihmiselle, inhimilliselle merkityksenannolle, perinteisesti varatun alueen? Ranskalaisten filosofien Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin kuulun ajatuksen mukaan tekstiltä ei tule kysyä niinkään sitä, mitä se merkitsee, kuin sitä, miten se toimii. Deleuzen ja Guattarin signifikaatiokriittisessä ajattelussa merkityksellistäminen on vain yksi monista erilaisista elämää ja tekstejä läpäisevistä ja niissä vaikuttavista merkkijärjestelmistä: kirjallisuusanalyysin tehtäväksi hahmottuu Deleuzen ja Guattarin ajatuksia mukaillen sen eritteleminen, miten teksti(e)n erilaiset merkkijärjestelmät toimivat ja miten ne kytkeytyvät ja vaikuttavat maailman muihin asioihin.

Esitelmässäni tarkastelen kahta tekstiesimerkkiä signifikaatiokriittisen tekstikäsityksen näkökulmasta: Teemu Mannisen runoteoksesta Futurama (2010) löytyvää kaksiosaista visuaalista runoa sekä Raisa Marjamäen teoksesta Ei kenenkään laituri (2014) löytyvää kolmesta sanasta koostuvaa ja koko aukeaman näillä sanoillaan ei-inhimillistävää runoa. Kysyn miten tarkastelemani runot toimivat: miten niistä kumpikin sivuuttaa ajatuksen merkitykse(/i)stä runoilmaisun ensisijaisena toimintahorisonttina, ja millaisia merkkijärjestelmiä runot ehdottavat merkityksellistävän järjestelmän tilalle.

 

Lammi, Marianna: ”Toisessa on papua ja toisessa kuollutta nautaa” – ruokavaliot lapsille suunnatussa ilmastokirjallisuudessa

Lasten ilmasto- ja ympäristökirjallisuutta julkaistaan ja tutkitaan tällä hetkellä paljon. Huomiota on kiinnitetty erityisesti lasten toimijuuteen ekokansalaisina (Massey & Bradford 2011), millaista toimijuutta ja toimintaa peräänkuulutetaan (Echterling 2016), kenen ääni kuuluu ekokriisissä (Lyngfelt & Söderberg 2021) sekä ympäristökirjallisuuden vaikutukseen kohderyhmässään (Lahtinen & Löytty tulossa).

Eläintuotanto on toiseksi suurin ihmisen aiheuttamien kasvihuonekaasujen lähde ja suurin metsäkadon, veden- ja ilmansaastumisen sekä luontokadon syy (FAO; Climatenexus). Kuitenkin lasten ravitsemukseen liittyviä kulutustottumuksia on tutkittu vain vähän, mikä on linjassa kriittisen eläintutkija Paula Arcarin havaintojen kanssa. Arcari on analysoinut tärkeimpiä kansainvälisiä ja kotimaansa Australian ekokriisiä käsitteleviä tutkimusjulkaisuja ja todennut, että eläinperäisen ravinnon syöminen on ilmastoraporteissa täysin normalisoitua, minkä seurauksena ruoan ilmastovaikutuksia ei käsitellä ja eläinten syömiseen liittyvät eettiset kysymykset ovat näkymättömissä (2016, 2018).

Tässä esitelmässä tarkastelen lapsille suunnattuja ilmastokirjoja ja niiden tapaa suhtautua eläinperäisen ruoan tuottamiseen ja kuluttamiseen. Kysyn, mainitaanko eläinperäisen ruoan syömistä ympäristö- ja ilmastokirjoissa ollenkaan, jääkö kasvisruoan suosiminen maininnaksi muiden ilmastotekojen joukossa sekä miten eläinten syömiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä lähestytään. Aineisto koostuu Suomessa vuosien 2019–2022 aikana julkaistuista ilmasto- ja ympäristöteemaisista lasten kuvakirjoista.

 

Lappela, Anni: Venäläisen nykykirjallisuuden urheilukuvauksia tutkimassa

Tarkastelen esitelmässäni erilaisia urheilukuvauksia venäläisessä nykykirjallisuudessa. Kirjallisuudentutkimuksessa urheilua on usein lähestytty tarkastelemalla, miten kansallisen identiteetin luomiseen liittyvät kysymykset tulevat urheilufiktiossa esiin ja miten urheilufiktio heijastelee kansainvälistä politiikkaa. Tämä on tietenkin tärkeä kysymys, ja erityisen keskeinen kysymys Venäjän kohdalla tänä päivänä.

Sivuan esitelmässäni näitäkin kysymyksiä, mutta ennen kaikkea olen kuitenkin kiinnostunut tutkimaan, millaista muuta tietoa urheilufiktiosta ja urheilun merkityksestä kulttuurissa voidaan kirjallisuuden tutkimuksen työkaluin tuottaa. Aineistoni koostuu Roman Sentšinin, Dmitri Danilovin, Alisa Ganijevan ja Olga Slavnikovan teoksista, joissa urheilulla käsitellään hyvin eri tavoin. Pohdin, miten kirjallisuudentutkimuksen avulla voidaan tarkastella henkilökohtaisempia urheilukokemuksia kuin usein pohditut (ja usein myös osin ennalta-arvattavia vastauksia tuottavat) kysymykset kansallisesta identiteetistä. Olen aiemmassa tutkimuksessani tarkastellut erityisesti urheilun ja kaupunkitilan välistä yhteyttä fiktiossa. Nyt laajennan tätä luentaa urheilun tiloista ja tarkastelen, miten esimerkiksi kehollisuus ja urheilun sukupuolittuminen tulevat fiktiossa esiin. Pohdin, millä tavoin kirjallisuudentutkimus voi nostaa urheilufiktiosta esiin henkilökohtaisempia, kehoon ja kokemuksellisuuteen liittyviä kysymyksiä.

 

Laukkanen, Markus: Game of Thrones ja sen merkityksellistäminen internetissä – paratekstuaalinen tarinankerronta

Esitelmäni käsittelee George R. R. Martinin A Song of Ice and Fire romaanisarjan sekä HBO:n siitä tekemän huippusuositun Game of Thrones TV-adaptaation ympärille verkkoon rakentuneinta yhteisöjä (fandomeja). Fandomit järjestäytyvät internetin keskustelupalstoilla, ja niiden käyttäjämäärät ovat huomattavan suuria. Esimerkiksi suositun Reddit-verkkosivuston Game of Thrones -aiheisella keskustelupalstalla on lähes 3 miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää, jotka osallistuvat aktiivisesti keskusteluun. Nämä sivustot ovatkin keskeinen osa sitä infrastruktuuria, joka muodostaa fiktiivisten teosten paratekstuaalisen, kohdeteosta tukevan, yhteisöllisen mediasisällön.

Käsittelemieni teosten käyttämät genresidonnaiset kerrontakeinot kannustavat lukijoita ja katsojia spekuloimaan sekä ottamaan kantaa, ja täten ankkuroivat ne tiukasti internetin yhteisöllisen lukemisen ja kertomisen kulttuuriin. Internetkulttuurin vaikutus ei siis näy pelkästään siinä, miten teoksista puhutaan, vaan myös siinä, että teokset itse, erityisesti Game of Thrones, osallistuvat tähän vuorovaikutteiseen yhteisölliseen merkityksenrakentamisprojektiin vähintään kannustamalla katsojiaan sen pariin. Käsittelyni keskittyy tarkastelemaan yhteisöjen tapoja merkityksellistää teoksia paratekstuaalisen tarinankerronnan keinoin, eli kertomalla niistä tulkinnallisia tarinoita, joissa teokset sitoutuvat osaksi laajempia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia keskusteluja (ks. Castleberry 2015).

Esitelmän tapausesimerkit keskittyvät ensisijaisesti ilmastonmuutoksen ja feminismin teemoihin sekä tapoihin, joilla teosten fandom käsittelee näitä aiheita. Käsittelemiäni teoksia käytetään paljon online-keskustelussa, jossa avataan ilmastonmuutoksen uhan luonnetta. Sikäli ilmastonmuutoskeskustelu on kohdeteosteni ympärillä ollut merkittävästi produktiivisempaa kuin feminismikeskustelu: siinä missä ilmastonmuutosta on pyritty paikoin onnistuneesti ymmärtämään teosten kautta, on feminismin kohdalla tilanne enemmän leireihin jakautunut ja argumentatiivinen. Erityisesti Game of Thrones:ia käytetään fandomissa paljon välineenä, jonka avulla argumentoidaan tietyn poliittisen näkökulman puolesta. Toisinaan tämä tapahtuu tulkinnallisten keskustelujen muodossa, mutta useimmiten paratekstuaalisina kertomuksina siitä, mitä Game of Thrones merkitsee, siitä mitä Game of Thrones kertoo yhteiskunnastamme.

Se, miten erityisesti Game of Thrones valjastetaan paratekstuaalisen tarinankerronnan avulla poliittisiin tarkoitusperiin korostaa omalta osaltaan myös taitavan luennan ja fiktion systemaattisen analyysin tärkeyttä. Huonoa luentaa on vaikea käyttää argumenttina, mikäli argumentin kuulija tunnistaa luennan heikkouden.

 

Lehikoinen, Elli: Keskiluokkaistuiko kotimainen kirjallisuus? Luokan lukemisesta 2020-luvun Suomessa

Viime vuosina julkisessa keskustelussa on toistuvasti kyselty sellaisen suomalaisen kirjallisuuden perään, joka ei tarkentaisi keskiluokkaiseen kokemuspiiriin. Sanomalehtien kulttuurisivuilla ja kirjallisuusaiheisilla internetsivustoilla on kaivattu kadonneita köyhyyskuvauksia ja pohdittu, ovatko kirjailijat kenties nykyään kovinkin keskiluokkaisia vai onko aihe jotenkin liian hankala. Esitelmässäni esittelen käynnistelemääni tutkimusta nykykirjallisuuden luokkaneuvotteluista.

1) Pohdin luokan uuden nousun ja kirjallisuuden keskiluokkaistumisoletuksen osittaista ristiriitaa. Mutkia toki suoristaen voi todeta, että yhteiskuntaluokka teki nelisenkymmentä vuotta sitten hetkellisen katoamistempun, kun luokkaerot hälvenivät tai häivytettiin tasa-arvoa ja yhtäläisiä mahdollisuuksia korostavasta keskustelusta. Yli vuosikymmenen ajan luokan on nähty tekevän uutta tulemista ja aiheesta keskustellaan taas vilkkaastikin. Onko todella niin, että samalla kun luokasta taas puhutaan, nykykirjallisuudessa luokkapuhe onkin hiljentynyt keskiluokkaistumisen alle?

2) Tarkastelen lukemista yhteiskunnallisena kysymyksenä ja eksplisiittisesti argumentoituna vastuunottona tutkimusprosessin ratkaisuista. Pohdin, voiko kysymys kirjallisuuden keskiluokkaistumisesta olla heijastusta ajankohtaisesta luokkakeskustelusta enemmän kuin oikeastaan itse kirjallisuudesta. Tällöin kyse ei välttämättä olekaan kirjallisuuden käsittelemistä aiheista, vaan kirjallisuuskeskustelun ja lukupositioiden keskiluokkaistumisesta. Hypoteesin tutkiminen vaatii tasapainoilua ja metodologista tarkkuutta: tavoitteeni on välttää kirjallisuuden asettamista yhteiskunnallisten muutosten peiliksi ennalta käsin.

3) Tarkennan monisyiseen aiheeseen kompasseinani raha ja eriarvoisuus. Analysoin vuosina 2011–2021 julkaistuja romaaneja, jotka vastaanotossa on määritelty esimerkiksi syrjäytymiskuvauksiksi. Pohdin, miten teoksissa käsitellään toimeentuloa ja eriarvoisuutta, jos niitä pyrkii lukemaan irtaantuen edes osin herkästi esille tarjoutuvasta tulkintakehikosta lukea teokset aikalaistodistuksena reaalimaailman syrjäytymiskehityksestä.

Tunnistan ja tunnustan problematiikan: kaunokirjallisuuden fiktiivisyyden ja yhteiskunnallisuuden yhtäaikainen huomiointi on ikuisuuskysymys, jota en suinkaan kuvittele ratkaisevani. Lähestyn kysymystä metodologisena haasteena, jota eksplikoimalla pyrin eettiseen ja avoimeen lukemiseen. Miten poikkeuksellisina syrjäytymiskuvauksina vastaanotettuja romaaneja on luettu ja voisiko niitä lukea toisin? Millaisia merkityksiä – ja millaista merkityksellisyyttä – kirjallisuus tällä hetkellä luokalle muotoilee?

 

Logrén, Anna,  Risto Turunen ja Jukka Mäkisalo: Muuttuva työ ja kirjallisuudentutkijat

Kolmeen osaan jakautuva yhteisesitelmämme perustuu Itä-Suomen yliopiston humanistisella osastolla vuosina 2019–2022 toteutettuun ESR-hankkeeseen Humanistit muuttuvassa työelämässä (HUMUS).

Mitäs nyt? – Työelämän muutokset ja koulutuksen vaste

FT, kirjallisuuden professori Risto Turunen tarkastelee työelämän muutoksen keskeisimpiä teemoja ja niiden asettamia odotuksia humanistiselle koulutukselle. Aina toistoksi saakka julkisessa keskustellussa nousee työelämän muutoksesta puhuttaessa digitalisaatio, työn prekarisoituminen ja paljolti niistä johtuva jatkuvan oppimisen välttämättömyys.  Näyttäisi kuitenkin siltä, että ei yksin nämä ilmeiset tekijät ole muuttamassa työelämää. Humus-hankeen yhtenä lähtökohtana on ollut, että työelämässä yleensä vallitsee jokseenkin lukkiutuneet mielikuvat humanistien ammatillisista valmiuksista. Hankkeen aikana on ilmennyt, että myös humanisteilla itsellään on varsin konservatiiviset käsitykset koulutuksensa tarjoamista mahdollisuuksista.

Koulutuksen merkitys työelämään sijoittumisessa

FT, kielentutkimuksen yliopistonlehtori Jukka Mäkisalo käsittelee esityksessään erityisesti kirjallisuudenopiskelijoiden, mutta myös ylipäätään humanistisen alojen opiskelijoiden, työllistymistä ja sijoittumista työelämään. Tarkastelu perustuu Vipunen -tietokannan aineistoon ja kohdistuu yhtäältä vuosiin 2009–11 ja toisaalta vertailevasti ajanjaksoon 2017–19. Jälkimmäisten vuosien osalta tarkastelussa on mukana myös valmistuneiden tyytyväisyyttä tutkintoonsa ja sen koettua hyötyä työllistymisessä.

Työelämäyhteydet kirjallisuudenopiskelijan opintopolulla

FT, HUMUS-hankkeen projektipäällikkö Anna Logrén keskittyy alustuksessaan Itä-Suomen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden työelämäyhteyksien rakentumiseen osana opintopolkua aikavälillä 2017–2021. Esitys painottuu HUMUS-hankkeen toiminnan vaikutuksiin selvittämällä kirjallisuudenopiskelijoiden osallistumisaktiivisuutta hankkeen tapahtumissa sekä sitä, millaisiin hankkeen toimintamuotoihin (organisaatiovierailut, työelämävalmennukset, infotilaisuudet, mentorointi jne.) he osoittivat kiinnostusta. Lopuksi tarkastellaan kirjallisuudenopiskelijoiden työharjoittelun kohteita ja työnkuvia sekä niissä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia hankkeen toiminnan tuloksena.

 

Marttinen, Heta: Pikaviestikeskustelu metamodernina kaunokirjallisen dialogin muotona

Sosiaalinen media ja erilaiset pikaviestimet vakiintuivat viimeistään 2010-luvun kuluessa osaksi monien ihmisten elämää ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Vuorovaikutuskulttuurin muutos ja sosiaalisen kanssakäymisen digitalisoituminen ilmenee monin tavoin myös viimeaikaisen kotimaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden aihepiireissä, tarinamaailmoissa ja kerronnallisissa ratkaisuissa. Esitelmässäni tarkastelen pikaviestikeskusteluita mukailevan vuoropuhelun merkitystä kaunokirjallisen dialogin muotona suomenruotsalaisten Kaj Korkea-ahon ja Ted Forsströmin nuortenromaanisarjassa Zoo! (2017–2019).

Korkea-ahon ja Forsströmin kirjasarjassa esiintyvien pikaviestikeskusteluiden puheenomaisuus ja niihin sisältyvät ”tahattomat” näppäilyvirheet sekä runsas emojien ja lyhenteiden käyttö yhtäältä toimii ironisena, henkilöhahmoja luonnehtivana keinona, toisaalta jakaa ja kärjistää modernistisen ja jälkimodernistisen kirjallisuuden käsityksen kommunikaation vaikeudesta ja jopa suoranaisesta mahdottomuudesta. Pintapuolinen ironia muuntuu metamoderniksi post-ironiaksi. Samalla henkilöhahmojen käymät pikaviestikeskustelut kontrastoituvat kertomuksen reaalimaailmassa käytyjen suullisten dialogien kanssa tavalla, joka problematisoi vakiintuneet (kertomus)teoreettiset käsitykset fiktiivisen puheen mimeettisyydestä.

Hahmottelen esitelmässäni Victoria Pignagnolin (2018) post-postmoderniin fiktioon liittämää ideaa postmodernismin jälkeisen kirjallisuuden metamediaalisuudesta. Esitän, että erilaisten digitaalisten viestintäteknologioiden ja niiden konventioiden hyödyntäminen kirjallisena, henkilöhahmojen välistä vuorovaikutusta rakentavana elementtinä on metamodernille kirjallisuudelle ominainen piirre, joka tuo nykyaikaiset viestintäteknologiat luonnolliseksi ja saumattomaksi osaksi kaunokirjallista kerrontaa sekä laventaa käsitystä fiktiivisestä puheesta ja sen kerronnallisesta merkityksestä.

 

Mikkonen, Sonja: Epävakaiden tilojen hahmottaminen 2000-luvun nuorten aikuisten kirjallisuudessa

Esityksessäni esitän epävakaan tilan lukemiseen ja hahmottamiseen liittyviä konventioita. Hypoteesini mukaan epävakaiden tilojen hahmottaminen on monitahoinen prosessi ja epävakaata tilaa kerrotaan monipuolisemmin kuin ontologisesti vakaata tilaa. Tutkin sitä, millaisia prosesseja epävakaan tilan hahmottamiseen kytkeytyy ja miten epävakaita tiloja kerrotaan. Väitän, että epävakaan tilan hahmottaminen vaatii lukijaltaan kykyä käsitellä useampaa todellisuuden ja kertomuksen tasoa samanaikaisesti, pohjaten artikkeleihin tilan tutkimisesta kognitiivisen narratologian, kaupunkitutkimuksen, modaalilogiikkaan perustuvaan maailmanrakennuksen teoriaan sekä muuhun tilan tutkimukseen.

Määrittelen epävakaan tilan pääasiassa kerrotun maailman ontologisen epävakauden kautta. Kerrotun maailman ontologinen vakaus on riippuvaista sen säännöistä ja siitä, mikä kyseisessä maailmassa ajatellaan olevan ‘todellista’ ja ‘aitoa’, kun taas sen epävakaus on eräänlainen siirtymä ‘epätodellisen’ puolelle esimerkiksi ristiriidan takia. Tämä epävakaus ei kuitenkaan riko immersiota, vaikka se vaikuttaakin lukijaan ja lukijan käsitykseen kerrotusta maailmasta. Tutkin lisäksi tilan epistemologista epävakautta, ja sitä, miten tila saa erilaisia merkityksiä järkkyneen mielen kautta esitettynä. Epistemologinen epävakaus eroaa ontologisesta epävakaudesta siinä, että kun ontologinen epävakaus voi saada lukijan epäilemään kerrotun maailman todellisuutta ja eheyttä, niin epistemologinen epävakaus saa lukijansa epäilemään kerrotun tilan kuvauksen todellisuutta. 

Aineistoissani on sekä nuorten aikuisten että niin sanottua “uusien aikuisten” (new adult) kirjallisuutta niin, että päähenkilöt ovat kaikissa teoksissa alle 25-vuotiaita. Kohdeaineistoni on tarkoitus vastata tutkimuskysymyksiini muun muassa tarjoamalla erilaisia esimerkkejä epävakaista tiloista. Alustavan hypoteesini mukaan tilan epävakaudet ja niihin liittyvät merkitykset voi jakaa ainakin neljään eri kategoriaaan. Kohdeteosteni pohjalta epävakaita tiloja ovat esimerkiksi toiset ja poikkeavat todellisuudet aktuaalisen tilan rinnalla, epäluotettavan tai mieleltään epävakaan kertojan kuvaama tila, epävakaat ja muuttuvat etäisyydet ja muut tilan poikkeavuudet kerronnan tasolla.

 

Mäkelä, Maria: Narratologiaa oman elämänsä toimitusjohtajille: kertomusteoria liike-elämässä ja menestys-selfhelpissä

Kuluvalla vuosituhannella kertomusteoria on saanut uuden elämän ja merkityksen tarinakerronnan oppaissa ja koulutuksissa, jotka on räätälöity liike-elämän ja yrittäjyyden tarpeisiin. Aikamme ”johtamisgurut” esitetään usein loistavina ”tarinankertojina”, jotka toisaalta uudelleenelävät ikiaikaisia myyttejä, toisaalta kääntävät mitättömimmätkin arkiset sattumukset sosiaalisen median viraalihiteiksi. Kirjallisuudentutkimuksen perusajatuksia ja uusia trendejä soveltava kertomuskonsultointi valtaa markkina-alaa ja tarjoaa myös suomalaishumanisteille työpaikkoja. Kertomusteorian ja myöhäiskapitalistisen tarinatalouden suhdetta on tutkittu vähän ja teoretisoitu vieläkin vähemmän. Se on kuitenkin ollut tutkimuksellisia painopisteitämme Välineelliset kertomukset -konsortion (Suomen Akatemia 2018–2022) Tampereen tutkimusryhmässä.

Esittelen kertomusteorian ja bisnestarinankerronnan suhdetta aineistonani muutama 2010-luvun tarinankerrontaopas (Torkki: Tarinan Valta; Sachs: Winning the Story Wars; Dicks: Storyworthy) sekä valikoituja blogitekstejä Suomesta ja Yhdysvalloista (esim. HY+, harvardbusiness.org). Mitä kertomusteoriasta valikoituu bisneskäyttöön? Millaista kertomuskäsitystä bisnestarinankerronnassa rakennetaan? Ovatko opetetut sisällöt jollain tavalla ristiriidassa tutkimuksen kanssa? Voisiko jokin uudenlainen tapa popularisoida kertomustutkimusta johtaa luovempaan tai kriittisempään tarinaymmärrykseen konsulttien ja johtamisoppien maailmassa?

Kolme näkökulmaa ovat erityisen kiinnostavia kertomusteorian kannalta:

(1) Tarinapuhe. Juuri ”tarina” – ei ”kertomus”, saati ”narratiivi” – toimii bisnestarinankerronnassa usein taikasananomaisesti, mutta millaisia merkityksiä sanaan tiivistyy? Mitä kertomustutkimuksen paradigmaa lähimpänä tämä sanalla sanoen uusliberalistinen kertomusymmärrys on? Missä yhteyksissä tarinapuhetta erityisesti viljellään?

(2) Universaaliusväitteet. Bisnestarinankerrontaa hallitsee ”leirinuotioretoriikka”, joka korostaa tarinankerronnan universaalia voimaa, ikiaikaisuutta ja luonnollisuutta. Siten se häivyttää tehokkaasti kertomusten roolia vallankäytön välineenä julkisessa sfäärissä ja organisaatioissa. Erityisesti viraalimarkkinointiin keskittyvä tarinapuhe esittää sosiaalisen median melko vaarallisestikin globaalina ”leirinuotiona” ja konsulttien kuratoimat bisnestarinat paluuna luonnolliseen inhimilliseen yhteyden- ja yhteisönmuodostukseen.

(3) Empatia. Aivan kuten puheessa kirjallisuuden hyödyistä, myös bisnestarinankerronnassa korostetaan kertomusten roolia empatian välittäjänä ja herättäjänä. Empatia on yksi konsulttimaailman uusimmista taikasanoista, ja niin arkiset anekdootit kuin kirjallisuusklassikoiden lukeminenkin on nyt valjastettu empatiatyöhön. Erityisen kriittisesti on syytä tarkastella bisnesmaailman empatiapuheen suhdetta kognitiiviseen kertomusteoriaan. Tämä liittyy yleiseen ”aivotieteiden” dominoivuuteen bisnespuheessa niillä aihealueilla, joiden voisi ajatella kuuluvan ensisijaisesti humanisteille.

Huomaamme, että kriittinen ja teoretisoiva katse bisnestarinankerrontaan paljastaa lopulta myös mielenkiintoisia piileviä piirteitä kertomustutkimuksen nykyparadigmoista ja niiden populaarista. ”käytettävyydestä”.

 

Oraharju, Jarkko: Kirjallisuus perintönä – menneisyyden kirjat nykyajassa: Mirkka Rekolaa runokävelyillä

2000-luvulla kulttuuriperinnöstä tuli toistuva käsite kulttuurialan toimijoiden ja -tekijöiden keskuuteen, kulttuuripoliittiseen työhön sekä opetuksen ja kasvatuksen ympäristöihin. Näillä aloilla käsitteen kautta korostuu historian, kulttuurin ja taiteiden merkityksellisyys ihmisille ja käsitteen kanssa niihin sijoitettava panostus tulee oikeutetuksi. Menneisyydestä peräisin olevat tai sinne viittaavat aineelliset ja aineettomat asiat tekevät merkityksen ihmisten ajalliseen ja paikalliseen olemassa olemiseen. Käsite kuvaa ihmisten suhdetta menneisyyteen nykyajassa. Kulttuuriperinnön sisältöjä ja ilmenemisiä käsitellään myös tutkimuksissa. ((Kulttuuriperinnön/Perinnön tutkimus, englanniksi Heritage Studies).

Kirjat ja kirjallisuus nimitetään määritelmissä ja esimerkeissä usein kulttuuriperinnöksi, mutta on niukasti tarkempia kuvauksia tai tutkimusta siitä, mitä ja miten kirjallisuus perintönä on ja toimii. (Esim. Arcos-Pumarola, Jordi et al 2019. The Concept of Literary Heritage: A Definition through Bibliographic Review. The Free Library. Forum for World Literature Studies/March 1, 2019) Kotimaista nykykirjallisuutta huomioidaan jonkin verran julkisuudessa kaupallisuuden ja uutuusarvon vuoksi. Kirjallisuuden historian teokset nousevat esille usein kytkeytymällä ajankohtaisiin tapahtumiin tai kirjailijan kuolemaan. Kaunokirjallisesti keskeiseen kaanoniin kuuluvat teokset (Kalevala, Seitsemän veljestä, Tuntematon sotilas) ja niiden lainaukset sekä tulkinnat tulevat esille toistuvasti kansallisena kulttuuriperintönä. Kirjallisuuden perintö on kuitenkin monimuotoista, kun huomio siirtyy pieniin lukijayhteisöihin ja yksilöiden kirjallisuussuhteisiin.

Kirjailijoiden nimikkoseurat ovat tapa välittää kirjailijan elämän ja tuotannon perintöä ja luoda lukijoille kohtaamisen mahdollisuuksia niin menneisyyden kirjojen kuin muiden lukijoiden kanssa. Esimerkkinä kirjallisuuden perintöä käyttävästä nykyajassa tapahtuvasta muodosta tuon esille runoilija Mirkka Rekolan (1931-2014) kirjalliselle perinnölle perustetun Mirkka Rekola-seuran toteuttamat runokävelyt, joissa lukijoiden runokokemuksia pyritään rikastuttamaan ja syventämään runoilijan elämän ja runoihin kirjoitettujen paikkojen yhteyksien löytämisellä.

 

Pirinen, Riikka: Kirjallisen tajunnankuvauksen ja novellimuodon merkitykset Alice Munron poetiikassa

Esitelmäni perustuu tekeillä olevaan artikkeliini, joka käsittelee kanadalaisen Nobel-palkitun novellistin Alice Munron (s. 1931) tuotannon poetiikkaa. Lähestyn esitelmässäni Munron novellistiikkaa kertomuksentutkimuksen näkökulmasta: fokukseni on niissä kirjallisen tajunnankuvauksen muodoissa ja fiktiivisten mielten esittämisen tavoissa, joiden näen rakentavan osaltaan Munron novellikerronnan poetiikkaa. Esitelmässäni pohdin, millaisia merkityksiä nämä henkilöhahmojen mielensisäisiä maailmoja rakentavat tekstuaaliset keinot saavat läpi Munron tuotannon, ja kuinka ne ovat leimallinen osa Munron omintakeista kirjailijapoetiikkaa. Huomion kiinnittäminen novellien kerrontaan ja etenkin tajunnankuvauksen muotoihin johdattelee tarkastelemaan Munron novellikerronnan merkitystä myös suhteessa yleisemmin novellimuotoon ja novellin teoriaan.

Munron tuotanto on herättänyt kiinnostusta etenkin novellintutkijoiden keskuudessa, mistä mainittakoon kenties näkyvimpänä esimerkkinä vuonna 2012 ilmestynyt Narrative-lehden novellin teoriaa käsittelevä erikoisnumero (Narrative 20/2). Numerossa alan eturivin tutkijat esittelevät novellin teorian lähtökohtia ja eri suuntauksia Munron Passion-novellia käsittelevissä artikkeleissa. Sekä kirjallisuudentutkijoiden että -kriitikoiden keskuudessa on käyty keskustelua niin puolesta kuin vastaan etenkin Munron novellikerronnan romaanille tyypillisistä piirteistä (esim. May 2012; Copland 2014). Esitelmässäni otan osaa keskusteluun Munron novellistiikan suhteesta novellin ja romaanin lajien eroavaisuuksiin ja pohdin yksittäisen kirjailijan tuotannon ja poetiikan merkitystä laajempiin kirjallisiin ilmiöihin, kuten lajiin ja kirjallisuuden teoriaan.

Etenkin kertomuksen rakenteista kiinnostuneen narratologian näkökulmasta kiinnostus Munron poetiikkaa kohtaan on ollut vähäistä. Munron novellien kerronnan rakenteellisten elementtien ja etenkin kirjallisen tajunnankuvauksen muotojen tarkastelu avaa mahdollisuuden paitsi Munron yksittäisten kertomusten tulkintaan, myös hänen tuotantonsa kokonaisvaltaisempaan tutkimukseen ja poetiikkansa merkityksiin. Esitelmäni nivoo siis yhteen Alice Munron poetiikan merkityksiä kahtaalta: esitelmäni alkuosassa tarkastelen kirjallisen tajunnankuvauksen merkitystä Munron poetiikan muotoutumisessa, ja loppuosassa pohdin Munron poetiikan mahdollisia merkityksiä käsityksille ja teorioille novellimuodosta.

Lähteet

Copland, Sarah 2014. To Be Continued: The Story of Short Story Theory and Other Narrative Theory. Narrative, 22/1. 132—149.

May, Charles E. 2012. The Short Story’s Way of Meaning: Alice Munro’s “Passion”. Narrative, 20/2. 172—182.

 

Pylsy, Mika: V. A. Koskenniemen venäläisen kirjallisuuden kritiikki sortovuosien Suomessa

Esitelmäni keskittyy käsittelemään ehkä tunnetuinta yksittäistapausta venäläisen kirjallisuuden vastaanotossa 1900-luvun alun Suomessa: V. A. Koskenniemen pahamaineista Anna Kareninan suomennoksen arvostelua ”Oriens an Occidens?” (1912). Siinä runoilija-kriitiikko esittää Tolstoin pitkään suomeksi odotetun pääteoksen suomalaiselle kansanluonteelle huonosti soveltuvana epä-älyllisenä ”dionyysisenä vaistojen runoutena”. Kuten professori Annamari Sarajas on huomauttanut, Koskenniemen kritiikki on käytännössä venäläistä vaikutusta torjuva kulttuuripoliittinen ohjelmakirjoitus. Näkemystensä tueksi Koskenniemi hakee argumentteja kulttuuristereotypioista, populaarifilosofiasta ja eritoten rotuopista. Samalla hän tulee kieltäneeksi oman venäläisen kirjallisuuden harrastuneisuutensa. Vanhasuomalainen ”pieni kirjallinen ystäväpiiri”, johon Koskenniemikin lukeutui, oli ollut huomattavin venäläisen kirjallisuuden tunnetuksi tekijä vielä ensimmäisen sortokauden aikana, mutta 1910-luvulla ryhmän kulttuuripoliittinen suuntaus koki täyskäännöksen. Esitelmässäni kontekstualisoin Koskenniemen kritiikin uusien arkistolöydösten ja Kansalliskirjaston digitietokannan laajamittaisten aineistojen valossa, ja sijoitan sen uudella tavalla osaksi sortovuosien Suomessa käytyä kirjallisuuskeskustelua ulkomaisen kirjallisuuden vaikutteista. Esitelmä on osa Suomen Kulttuurirahaston rahoittamaa hanketta Venäläinen kirjallisuus ja Suomi.

 

Pöllänen, Iida: Modernismi, rasismi ja ylirajaisuus: esittelyssä Musta renessanssi ja sen pohjoiset kytkökset -projekti

Esitelmäni käsittelee Suomen Akatemian rahoittamaa post doc -projektiani Musta renessanssi ja sen pohjoiset kytkökset (2021–2024). Tutkimukseni tarkastelee, miten debatit rodusta, rasismista ja tasa-arvosta kehittyivät ja matkasivat osana modernistisia kaunokirjallisia tekstejä Yhdysvaltojen ja Pohjois-Euroopan välillä 1900-luvun ensimmäisen puoliskon aikana. Keskityn analysoimaan Mustana renessanssina tunnettua afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurin kukoistuskautta, jolle oli ominaista taiteen kehittäminen osana taistelua rodullistettujen oikeuksien puolesta. Amerikkalaiseen modernismiin vahvasti vaikuttanut Musta renessanssi sijoittui Jim Crow -segregaation aikaan, jolloin mustilla amerikkalaisilla oli rajalliset mahdollisuudet toimia täysivaltaisina yhteiskunnan jäseninä. Poliittisten oikeuksien puuttuessa kaunokirjallisista kertomuksista tuli yksi keskeinen keino levittää tietoa mustien asemasta myös afrikkalaisamerikkalaisen yhteisön ulkopuolelle ja kerätä niin taloudellisia kuin kulttuurisiakin resursseja mustille yhteisöille.

Vaikka monet Mustan renessanssin kirjailijoista lukivat pohjoismaisia tekstejä ja osaltaan vaikuttivat keskusteluihin rodun, kulttuurin ja yhteiskunnan suhteista Pohjoismaissa, on heidän teoksiaan käännetty hyvin niukasti pohjoismaisille kielille, eikä liikkeen siteitä Pohjoismaihin ole kattavasti tutkittu. Keskittymällä Mustan renessanssin ja pohjoismaisen kirjallisuuden ylirajaisiin kytköksiin projektini tuottaa uutta tietoa modernistisesta kirjallisuushistoriasta ja tarjoaa samalla historiallista ymmärrystä myös nykypäivän keskusteluihin rodullisesta tasa-arvosta. Tutkimukseni ammentaa modernismitutkimuksen, feministisen narratologian ja mustan feminismin teorioista tutkiakseen niin poeettisia kuin poliittisiakin aspekteja modernistisessa kaunokirjallisuudessa ja sen kytköksissä aikansa yhteiskunnallisiin keskusteluihin.

 

Raatikainen, Pasi: Suuret tietojärjestelmähankkeet, niiden kerrottavuus ja mallitarinat

Varjoissa toimivat tietojärjestelmät ovat modernin yhteiskunnan merkittävä mahdollistaja. Tietojärjestelmien ja tietojärjestelmähankkeiden ilmiö on kuitenkin monimutkainen kerrottavuuden kannalta. Abstrakti ja konkreettinen ovat molemmat läsnä niiden olemuksessa. Joskus ne ovat sulautuneet osaksi jokapäiväistä elämäämme; emme aina juuri huomaa niitä. Joskus ne hyppivät silmillemme ja riistävät ilon päivästämme. Ja taas toisaalta ne ovat vain työkaluja – tietokenttiä, joihin naputamme tietoja. Sitten kuitenkin ne määrittävät ”tuhansien ammattilaisen tapaa tehdä työtä” ja ”vaikuttavat” miljooniin ihmisiin. Tämä sosiotekninen sekamelska ei ole ihmisen kokoinen.

Tietojärjestelmähankkeet sitovat useita toimijoita jaettuun kokonaisuuteen (engl. social actor). Tutkimushaastelluissamme eräs toimija kuvaili määrän sellaiseksi, että edes hän ei ”voi mitenkään lähtee luettelemaan niitä kaikkia”. Tämä on tietojärjestelmähankkeiden yksi keskeisistä ongelmista. Tietojärjestelmien kehitys, johtaminen ja käyttö toimijoiden yhteisenä kokonaisuutena on monimutkainen yhtälö. Skaala erilaisista näkökulmista on laaja. Järjestelmätoimittaja myy tuotettaan asiakkaille ympäri maailmaa. Järjestelmäkehittäjät haluavat palvella asiakkaitaan. Asiakas haluaa investoida tietojärjestelmiin kannaltaan suotuisasti. Tietojärjestelmien käyttäjät keskittyvät siihen miten uusi tietojärjestelmä näkyy heidän päivittäisessä elämässään. Me kansalaiset kiinnostumme julkisen hankkeen yli puolen miljardin euron hintalapusta.

Toimijat käsittävät ylläkuvattua ilmiötä kertomuksin. Nämä kertomukset tarraavat erilaisiin kiintopisteisiin. Ne tekevät ilmiöstä ihmisen kokoisen. Samalla ne kuitenkin kerrottavuudelle suotuisasti yksinkertaistavat monimutkaisen kokonaisuuden. Aihe on mielenkiintoinen niin kertomusteoreettisen tutkimuksen kuin tietojärjestelmätieteen kannalta.

Tarkastelen suurta julkisen sektorin tietojärjestelmähanketta. Tarkasteluni keskittyy kertomuksiin, jotka selittävät monimutkaisia tietojärjestelmähankkeiden osailmiöitä eri tekijöiden näkökulmista. Esitän tästä havainnollistavia esimerkkejä. Pohdin niiden kerrottavuutta varsinkin kertojien kannalta. Lisäksi pohdin erilaisten mallitarinoiden ilmentymistä. Edellä esitetyn tuella argumentoin poikkitieteellisen lähestymistavan puolesta.

 

Raipola, Juha & Ville Hämäläinen: Tykätyimmät ja jaetuimmat: tulkintaa Kertomuksen vaarat -projektin suosituimmista Facebook-päivityksistä

Koneen Säätiön rahoittama tutkimushanke Kertomuksen vaarat – Kokemuspuhe, eksemplumin paluu ja aikalaiskriittinen narratologia (2017-2020) julkaisi neljän toimintavuotensa aikana lähes 600 kertomustutkimuksen teorioita ja metodeita popularisoinutta Facebook-päivitystä, joista suosituimmat tavoittivat yli 20 000 Facebook-käyttäjän yleisön. Päivitykset yhdistelivät toisiinsa populaarin tiedeblogin, henkilökohtaisuutta tehokeinonaan käyttävän kulttuuriesseen ja reaktiivisen sometulkinnan tekstilajeja ja tyylikeinoja. Hankkeen sosiaalisen median toiminnan keskiöön nousivat ennen kaikkea kriittiset analyysit siitä, kuinka somessa viraalisti leviäviä kertomuksia hyödynnetään jaetun tunnekonsensuksen  synnyttämiseen ja kuinka helposti ne alkavat hahmottua ensin edustaviksi ja  lopulta normatiivisiksi kuvauksiksi vallitsevista  olosuhteista. Valtaosa päivityksistä käsitteli projektin joukkoistamiskampanjalla kerämää sosiaalisen median aineistoa, jossa yleisö pääsi osallistumaan aineistojen affektiiviseen arvottamiseen ja tarjoamaan alustavia kriittisiä tulkintoja kertomusten instrumentaalisesta hyödyntämisestä eri tarkoituksiin. Mukaan mahtui kuitenkin myös tutkijoiden oman mielenkiinnon pohjalta syntyneitä analyyseja ajankohtaisista ja yleistä mielenkiintoa herättävistä aiheista, joita hyödynnettiin osana projektin keskeisten kertomusteoreettisten tulkintatyökalujen popularisointia.

Kertomuksen vaarojen sosiaalisen median toiminta syntyi ilman selkeitä tiedeviestinnällisiä esikuvia. Uudenlaisia tieteen popularisoinnin keinoja etsittiin kokeilemalla ja kantapään kautta oppien, eikä kirjoittajilla ollut käytössään ennalta luotua mallia päivityksissä suosittavasta tekstilajista.

Esitys tarkastelee itserefleksiivisesti Kertomuksen vaarojen tykätyimpien ja jaetuimpien päivitysten sisältöjä, affektuaalisuutta ja muotoa. Mikä tekee tutkimusprojektin Facebook-julkaisusta erityisen suositun? Pohdimme esimerkkien kautta muun muassa kontroversiaalin aiheenvalinnan, ”faktantarkistuksen”, affektiivisen konsensuksen ja populaarin tekstianalyysin muotoseikkojen vaikutusta päivityksen keräämiin sometykkäyksiin ja -jakoihin.

 

Rantala, Oskari: (Käsitteellinen) maailmanloppu ja tuhoutuva sarjakuvalehti Promethea-sarjakuvassa

Modernin angloamerikkalaisen valtavirtasarjakuvan tekstuaalisten maailmojen ja supersankariuniversumien tavanomainen tila on tasapainoilu maailmanlopun partaalla. Olivat uhkaavien apokalyptisten katastrofien taustalla yliluonnolliset trikooasuiset vastustajat tai uhat vieraista ulottuvuuksista, tarinamaailmojen olemassaolo on yhtä kaikki jatkuvasti vaakalaudalla – ja yhtä säännönmukaisesti maailmanloppu onnistutaan viime hetkellä välttämään. Erityisesti 1980-luvulla alkanut synkkätunnelmaisempien, väkivaltaisempien ja nihilistisempien supersankarisarjakuvien yleistyminen on muuttanut genren tarinamaailmoja apokalyptisemmiksi.

Eräs sarjakuvaprojekti, joka haastoi mielenkiintoisella tavalla näitä valtavirtasarjakuvan kentässä syntyneitä uudempia genrekonventioita, oli America’s Best Comics. WildStorm-kustantamon alla toiminut brändi perustettiin vuonna 1999 yksinomaan käsikirjoittaja Alan Mooren luomien sarjakuvien julkaisua varten. Sen alla julkaistut sarjakuvat, kuten esimerkiksi Tom Strong, Promethea, Top 10 ja Tomorrow Stories, sijoittuivat myös yhtenäiseen tarinamaailmaan suurempien sarjakuvakustantajien supersankariuniversumeita jäljitellen ja osittain ironisoiden. Nihilististen antisankareiden ja eeppisen mittaluokan taisteluiden sijaan Mooren ABC-sarjakuvissa korostuivat perinteinen positiivinen supersankarikuvasto, huumori sekä mediaalinen ja materiaalinen leikittely.

Monien genrekonventioiden nurinkääntämisen ulottui myös apokalyptisyyteen. Siinä missä etabloituneet supersankariuniversumit ovat jatkuvasti toteutumattoman maailmanlopun partaalla, Moore lopetti ABC-brändin lehdet tarinaan, jossa maagisten voimien aikaansaama maailmanloppu lopulta tapahtuu, eivätkä sen pysäyttämiseksi kokoontuneet sankarit onnistu yrityksessään. Käänne ei tosin tarkoita lopulta maailman tuhoa vaan jonkinlaista jaettua psykedeelistä kokemusta, jonka jälkeen kenenkään elämä maapallolla ei ole enää entisensä.

Yksi tämän maailmanlopun mielenkiintoisimmista ulottuvuuksista on Promethea-lehden ilmestymisen päättävä 32. numero vuodelta 2006. 32-sivuinen sarjakuvalehti on rakennettu siten, että se voidaan lukea kannesta kanteen tai sitä koossa pitävät niitit voidaan irrottaa ja sen paperiarkit voidaan koota valtavaksi kaksipuoliseksi julisteeksi. Maailman (käsitteellisesti) tuhoutuessa tuhoutuu myös sarjakuvalehtiesine, joskin molempien kohdalla tuhoutuminen tarkoittaa vain muuttumista joksikin erilaiseksi.

Konferenssiesitelmässäni tarkastelen tämän apokalypsin merkityksiä.

 

Ristimäki, Oiva: Tyhjän tallin arvoitus: semioottinen näkökulma merkityksen muodostumiseen George MacDonaldin At the Back of the North Wind -lastenkirjan reseptiossa

George MacDonaldin (1824–1905) viktoriaanista lastenklassikkoa At the Back of the North Wind (1871) on pidetty kaunokirjallisen sadun ja kanonisen kaupunkirealismin synteesinä. Kun huomioidaan teoksen julkaisukonteksti periodikaalijulkaisussa Good Words for the Young, sitä voidaan kuitenkin perustellusti lukea maltillis-evankelikaalisena (Moderate Evangelical) kaupunkifiktiona. Lontooseen sijoittuva teos kuvaa työläisperheen esikoispojan vaiheita ja pojan vaikutusta yhteisössään ja muistuttaa siten peruspiirteiltään Good Words -lehdessä suursuosion saavuttanutta Norman MacLeodin lyhyttä kertomusta Wee Davie (1861). MacDonaldin teoksen uudenlainen kontekstualisointi asettaa uuteen valoon sen fantastiset ja sadunomaiset piirteet. Esitelmässäni kysyn, miten MacDonaldin kaupunkikuvaus ja perinteisen evankelikaalin fiktion estetiikalle vieraampi (lasten)fantasia tulisi tulkita evankelikaalia reseptiota rekonstruoivassa luennassa ja tarjoan ehdotuksen Charles S. Peircen semiootiikan avulla.

Esitelmässäni jäsennän MacDonaldin teoksen merkityksen muodostumisen prosessia triadisissa semiooseissa. Uuden kontekstualisoinnin avulla voidaan aiempaa tarkemmin hahmottaa teoksen ydinaihe, joka ei ole lapsen kuolema, kuten on väitetty, vaan kaupunkilaisen työläisperheen moraliteetti. Wee Daviessä perheensä moraalin portinvartijaa, työläisperheen esikoispoikaa Davietä kuvataan Jumalan lähetyssaarnaajaksi (”missionary of God”). MacDonaldin teoksessa pyyteettömän sankarin Diamondin puolestaan vihjataan olevan enkeli (”one of God’s messengers; ”angel of God”; ”God’s baby”).  Toisin kuin MacLeodin kertomuksen MacDonaldin teoksen genre ei kuitenkaan ole moraaliparaabeli, vaan (ideaali)lukijan tietynlainen moraalinen suuntautuminen on vasta teoksen tulkinnan lähtökohta. MacDonald kuvaa päähenkilönsä sisäistä elämää fantasian avulla, ja Diamondin kaksoisidentiteetti onkin moniulotteisempi kuin Davien: paitsi viaton Jumalan tahdon välikappale hän on visionääri, joka perheensä muuttuvien elinolojen keskellä hahmottaa todellisuuden syvärakenteen. Hyvissä töissään häntä innoittaa usko perheyhteyden metafyysiseen pysyvyyteen. Päähenkilön vakaumus kuvastuu myös kirjan päätöksessä, jossa Diamond palaa tallirakennuksessa olevaan varhaislapsuuden kotiinsa yliluonnollisen seuralaisensa lady North Windin matkassa. Talli on tyhjä, eikä perheenjäseniään kaipaava poika halua jäädä sinne. Diamondin tarinan avulla MacDonaldin voidaan tulkita haastavan evankelikaalin lukijakuntansa tunnustamaa kalvinistista ennaltamääräämisoppia. Hänen voidaan mieltää peräävän lukijaltaan metafyysisiä perusteita osallisuudelle moraalisesti vajavaisten yksilöiden muodostaman yhteisön elämässä.

 

Roivas, Carita: Puhuja Paavo Haavikon 1950-luvun runoudessa

Paavo Haavikkoa on pidetty yhtenä modernistisen runouden johtohahmona ja erityisesti 1950-luvulla hänen runoudestaan kirjoitettiin pääosin ylistävään sävyyn. Modernistisen runouden tarkastelua leimasi runon kuvallisuuteen keskittyminen, ja monet muut runouden piirteet jäivät vähemmälle huomiolle. Haavikon runoudessa tällainen syrjään jäänyt runon piirre on runon puhuja, johon keskittymällä hänen runoudestaan voi lukea niin sanotun ”anhavalaisen” modernismin kanssa hankaavia merkityksiä.

Tässä esitelmässä keskityn Paavo Haavikon 1950-luvun runouden puhujaan ja puhujiin, sekä niihin hankauskohtiin, joita Haavikon runouden ja modernistisen runouden määrittelyjen välille muodostuu. Modernistisen runouden ihanteiden mukaisesti runon puhuja haluttiin häivyttää, mutta Haavikon vahvan metalyyrisissä runoissa puhuja on näkyvä ja äänekäs runouden elementti, joka ottaa paljon tilaa ja reflektoi omaa puhettaan. Runoista hahmottuva maailma ei ole iloinen, eikä puhujan rooli helppo. Tämä herättää kysymään, millainen on Haavikon runoudesta nouseva poetiikka, mikä on runon puhujan rooli sen osana ja kuinka se suhteutuu modernistisen runouden ihanteisiin.

Esitelmässäni tulen näyttämään, kuinka puhujaan keskittyvän luennan kautta Haavikon runoudesta voi lukea kriittistä pohdintaa 1950-luvulla vallinneeseen runouskäsitykseen ja kuinka puhujan korostuneen roolin voi jo itsessään nähdä kannanottona modernistisen runouden kapeisiin määrittelyihin. Keskityn esitelmässäni erityisesti Haavikon kokoelmiin Synnyinmaa (1955) ja Lehdet lehtiä (1958), joista löytyvien runojen avulla erittelen puhujaan nivoutuvia merkityksiä.

Aluillaan olevassa väitöstutkimuksessani tutkin Paavo Haavikon 1950-luvun runoutta ja modernismia runon puhujan näkökulmasta.

 

Romu, Leena: Toistoa vai lisämerkityksiä? – Sanallinen kerronta 1900-luvun alun suomalaisessa sarjakuvassa

Henkilöiden repliikkien ilmaisemista puhekuplien avulla pidetään yleensä yhtenä sarjakuvakerronnan ominaispiirteenä. Varhaisessa suomalaisessa sarjakuvakerronnassa tyypillisempää oli kuitenkin käyttää kuvien alle sijoitettua kertovaa tekstiä eurooppalaisen kuvakertomusperinteen mukaisesti. Puhekuplien käyttö yleistyi suomalaisessa sarjakuvassa 1930-luvulla, kun yhdysvaltalaisen sarjakuvan muotokieli puhekuplineen alkoi vallata sijaa.

Esitelmässä pohditaan esimerkkien avulla, millaisia kerronnallisia funktioita sanallisella kerronnalla oli suomalaisessa sarjakuvassa ennen puhekuplien yleistymistä. Millainen suhde kuvan ja sanan välittämän informaation välille muodostui? Toistiko sanallinen kerronta kuvien sisältöä vai toiko se kuviin lisäinformaatiota? Entä olivatko kuvat lähinnä vain kuvittamassa sanallisesti kerrottua vai muodostuiko niiden ansiosta kertomukseen lisämerkityksiä? Millaisia asenteellisia tai tiedollisia näkökulmia sarjakuvien sanallisesta kerronnasta voidaan tunnistaa suhteessa kuvallisesti esitettyyn, ja miten ne vaikuttivat kertomuksen kokonaismerkityksen muodostumiseen? Esitelmä liittyy tammikuussa 2022 käynnistyneeseen tutkimushankkeeseen “Suomen kirjallisuuden historiallinen poetiikka” (Tampereen yliopisto, Koneen säätiö), jonka osana tutkitaan suomalaisen sarjakuvan kerronta- ja ilmaisukeinojen kehitystä.

Esitelmä keskittyy esittelemään alustavia löydöksiä erilaisista kuvan ja sanan yhdistämisen tavoista, mutta siinä myös reflektoidaan, miten varhaisen sarjakuvan tapa yhdistää kuvaa ja sanaa tulisi ottaa huomioon määriteltäessä sarjakuvan ominaispiirteitä. Sen sijaan, että sarjakuva käsitettäisiin ajallisesti ja kulttuurisesti irralliseksi kertomusmuodoksi tai välineeksi, esitelmä ehdottaa lähtökohdaksi ymmärrystä sarjakuvakerronnasta historiallisesti ja kulttuurisesti muuttuvana. Tämä tarkoittaa sitä, että myös käsityksissä siitä, mikä on sarjakuvakerronnalle ominaista tai tyypillistä, tulee ottaa huomioon sarjakuvien historiallinen ja kulttuurinen konteksti.

 

Rossi, Paula: Kokemuskertomukset organisaatiomuutosten tarkastelun apuna

Monitieteisessä Apotti-potilastietojärjestelmää tarkastelevassa INFOSTORY-tutkimushankkeessa olemme yhdistäneet kirjallisuustieteistä kumpuavan kertomustutkimuksen käsitteellistä ja menetelmällistä osaamista osaksi hallintotieteellistä, erityisesti organisaatiomuutoksia koskevaa tutkimusta. Tarkastelen tässä esityksessäni kokemuskertomusten roolia organisaatiomuutosten ymmärtämisessä. Analysoin Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönottoa koskevaa haastatteluaineistoa, jossa sosiaalipalveluissa työskentelevät ammattilaiset kertovat kokemuksistaan uuden potilastietojärjestelmän käyttöönottoon ja käyttämiseen liittyen.

Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönoton yhtenä keskeisenä tavoitteena on ollut sosiaali- ja terveyspalveluiden integraatio sekä sotejärjestelmän kokonaisvaltainen kehittäminen. Toisin sanoen Apotti-potilastietojärjestelmän avulla on tavoiteltu sote-palvelujärjestelmän systeemistä muutosta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden palvelujärjestelmän kehittäminen vaatii systeemisen muutoksen ymmärtämistä, ja tätä voidaan tarkastella kokemuskertomusten avulla.

Julkisessa keskustelussa median esiin nostamilla Apotti-potilastietojärjestelmän käyttöönottoon liittyvillä ongelmilla on vaikutusta myös laajemmin sotejärjestelmämme toimintaan, kehittämiseen ja päätöksentekoon. Esimerkiksi poliittiset päätökset tietojärjestelmien hankintaan ja käyttöönottoon liittyen ovat osaltaan seurausta niistä institutionaalisista asetelmista, joita tietojärjestelmiin liitetään mediassa. Tietojärjestelmähankkeet ovat usein massiivisia, kustannuksiltaan suuria ja vaikutuksiltaan ennakoimattomia, joka tekee niihin kohdistuvasta poliittisesta päätöksenteosta haasteellista.

Erilaisten toiminnan ja päätöksenteon taustalla usein vaikuttavien institutionaalisten asetelmien eli ihmisten vuorovaikutukseen mukanaan tuomien arvojen, tavoitteiden, uskomusten ja toimintatapojen näkyväksi tekeminen on siksi aivan keskeistä, kun tavoitellaan systeemistä muutosta. Systeemisessä muutoksessa erilaiset näkökulmat, arvot, tavoitteet ja toimintatavat saatetaan yhteen ja tämä erilaisuuden törmääminen mahdollistaa uudenlaiset kehityskulut, eli uudenlaisen ajattelun, toimintatapojen ja päätösten syntymisen, toisin sanoen organisaatiomuutoksen.

Kertomustutkimuksen anti organisaatiomuutoksen tarkastelulle nojaa kokemuskertomuksiin: yrittäessään ymmärtää kokemaansa muutosta, toimijat kertovat kokemuksistaan eli erityisesti siitä, mitkä ja millä tavoin erilaiset, mahdollisesti keskenään ristiriitaiset institutionaaliset asetelmat näkyvät ja vaikuttavat arjen toimintaan. Jotta voisimme löytää keinoja kehittää sekä sotejärjestelmää ja että potilastietojärjestelmiä kestävällä tavalla, tarvitsemme mukaan potilastietojärjestelmiä arjen työssään käyttävien ammattilaisten äänen ja kertomukset. Tämä siksi, koska käyttäjäkokemusten esiin nostaminen kertomustutkimuksen keinoin mahdollistaa ihmisten ja teknologian välisten jännitteiden esiin nostamisen ja näiden tarkastelun systeemisen muutoksen mahdollistajina.​

 

Rättyä, Kaisu: Hannele Huovin merkitys kotimaisen nuortenromaanin kehittäjänä

Suomalaisen nuortenromaanin kehittymistä  ja kehittäjiä on tarkasteltu muutamassa kotimaisessa väitöskirjassa sekä erinäisissä tieteellisissä artikkeleissa ja historiateoksissa (esim. Grünn 2001; Heikkilä-Halttunen 2003; Lehtonen 1983; Rättyä 2007; Voipio 2015). Myös kotimaisissa nuortenromaaneissa, nuorten aikuisten romaaneissa ja tyttökirjallisuudessa esiintyvää tematiikkaa on käsitelty kirjallisuudentutkimuksessa (esim. Kanto 2021, Mikkola 2012). Suomalaisen nuortenromaanin kehittäjinä ovat toimineet muutamat vahvat kirjailijapersoonat, joiden tuotannolla on ollut merkitystä sille, mihin suuntaan laji kehittyy.  Heitä ovat Anna-Liisa Haakana, Hannele Huovi, Tuula Kallioniemi, Tuija Lehtinen, Kari Levola, Hellevi Salminen, Jukka Parkkinen ja Esko-Pekka Tiitinen.

Tutkimukseni kohdistuu Hannele Huovin kirjailijuuteen ja hänen teostensa Madonna (1986), Vladimirin kirja (1989), Tuliraja (1994) ja Lasiaurinko (1996) ja Höyhenketju (2002) vaikutukseen suomalaisen nuortenromaanin kehittäjänä. Nämä teokset aihepiireiltään ja teemoiltaan ovat edelleenkin ajankohtaisia. Rakenteiltaan ne ovat olleet aikanaan kokeellisia. Erityispiirre Huovin romaaneissa suhteessa aiempaan nuortenkirjallisuuteen on se, kuinka taidokkaasti hän yhdistää teosten teemat kerronnallisiin ratkaisuihin. Aikakauden muiden nuortenromaanien rinnalla Huovin ratkaisut intertekstuaalisten ja metafiktiivisten piirteiden käytössä vaikuttavat olevan paljon tiukemmin kytköksissä teosten tematiikkaan.

Selvitän esityksessäni Huovin teosten asemaa 1980- ja 1990-luvun nuortenkirjallisuudessa, hänen merkitystään suomalaisen nuortenromaanin kehittäjänä ja romaanien vastaanoton, käännösten ja palkintojen sekä Huovin omien näkökulmien avulla. Tutkimukseni kytkeytyy kirjailijapoetiikkaan ja ekokriitiikkiin. Kirjailija on itse avannut luonnon ja erityisesti rajajoen merkitystä oman tuotantonsa syntyyn. Tarkastelen sitä, millainen rooli luonnolla, kasveilla, eläimillä ja maisemilla on nuoren identiteetin kehittymisen peilaajana, ja kuinka tämä suhteutuu 1980- ja 1990-luvun muun nuortenkirjallisuuden tapaan kuvata ympäristöä. Tutkimusmenetelmänä käytän kriittistä sisällönanalyysiä (critical content analysis; Bradford 2017, Short ym. 2017; Stephens 2015), joka on viime vuosina saanut jalansijaa nuortenkirjallisuudentutkimuksessa.

 

Salonen, Tuukka: Kulttuurisotaa korukansissa. Kirjallisuuden poliittiset ja affektiiviset merkitykset 1920– 1930-lukujen vaihteen Suomessa

Merkityksenanto tai merkityksen muotoutuminen on aina sekä sosiokulttuurinen että affektiivinen prosessi, kuten 2000-luvun kulttuuriteoriassa on usein korostettu. Esimerkiksi Sara Ahmed on puhunut tunteiden ”tahmaisuudesta”, joka liimaa määrättyjä merkityksiä määrätynlaisiin kehoihin, ilmiöihin ja käsitteisiin, ja Sianne Ngai on kuvannut tuntemuksia merkitysten vyyhteinä tai tiivistyminä, joissa kietoutuvat yhteen kulloisenkin tilanteen tai ongelman monet eri ulottuvuudet. Esitelmässäni tarkastelen yhden historiallisen ajanjakson lävitse eräitä tapoja, joilla kirjallisuus kytkeytyy ja osallistuu affektiivisten merkitysten rakentumisen prosesseihin, ja pohdin samalla näiden prosessien yhteyksiä erilaisiin poliittisiin tavoitteisiin ja liikehdintöihin.

Vuosina 1929–1932, jolloin Suomessa elettiin kriisin tunnelmissa, talouspulan ja äärioikeiston nousun puristuksessa, myös suomalainen kirjallisuus ikään kuin puristui kokoon: etsinnän ja kokeilujen tilalle työntyivät dramaattiset tarinat, emotionaalisesti intensiivinen ilmaisu, kirkkaat moraaliset ihanteet sekä suureellinen, voimakaslinjainen kuvasto. Merkitysten kirjo koetettiin vangita selkeiksi kokonaiselämyksiksi ja suuriksi kertomuksiksi. Erityisesti suomalaisuuden, vapauden ja mieheyden kategorioita määriteltiin kiihkeästi ja ankarasti. Hetken aikaa suomalainen yhteiskunta oli korkeimpia instituutioitaan ja arkisimpia käytäntöjään myöten tietyn kollektiivisen mielialan vallassa – tarkkaan rajatun ideologis-affektiivisen kokonaisuuden, jonka lapuanliike onnistui esittämään ja osin todentamaankin jaettuna kansallisena tunteena – ja kirjallisuus sekä toimi tämän mielialan raameissa että osallistui sen rakentamiseen (ja eräissä tapauksissa haastamiseen).

Aikakauden bestseller, Aarno Karimon Suur-Suomi-aatetta edustanut pseudohistoriallinen kirjasarja Kumpujen yöstä, ilmensi jo monumentaalisella ja koristeellisella ulkoasullaan kulttuurista valtaa ja pääomaa. Samaan aikaan nuoren polven suosikkikirjailijan Mika Waltarin teoksissa tapahtui siirtymä estetisoivasta kaupunkiromantiikasta itsen tarkkailua ja kehittämistä korostavaan moralisoivaan psykologiseen kerrontaan, joka istui hyvin kansallis-konservatiiviseen projektiin. Toisaalta kansallista identiteettiä sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden kategorioita hyvin hienovaraisestikin ravistelleet romaanit, Iris Uurron Ruumiin ikävä ja F. E. Sillanpään Miehen tie, onnistuivat herättämään poikkeuksellisen kiihkeää julkista keskustelua.

Nähdäkseni näiden teosten lukeminen historiallisessa kontekstissaan, tekstien monisäikeisiä affektiivisia yhteyksiä silmällä pitäen, avaa yhä ajankohtaisia näkökulmia siihen, kuinka kirjallisuus on juuri affektiivisuudessaan väistämättä kytköksissä erilaisiin institutionaalisiin, ideologisiin ja sosiokulttuurisiin realiteetteihin – ja kuinka juuri tämä maailmallinen yhteys on kenties avain myös kirjallisuuden mahdollisuuksiin muuttaa maailmaa.

 

Samola, Hanna: Satu- ja myytti-intertekstuaalisuus Anu Kaajan novellissa ”Palava sokeri”

Anu Kaajan novellin ”Palava sokeri” (2015) alussa kertoja kuvailee, miten hän avaa kumppaninsa marenginvalkoisen hääpuvun. Monet sadut päättyvät päähenkilöiden häihin, mutta Kaajan novelli alkaa häiden jälkeisestä tilanteesta ja kuvailee pariskunnan yhteistä elämää avioparina mennessä aikamuodossa. Novelli kirjoittaa uudelleen Grimmin veljesten satua ”Hannu ja Kerttu” (1857, ”Hänsel und Gretel”), jossa kaksi metsään hylättyä lasta löytävät noidan sokerisen piparkakkutalon. ”Palavan sokerin” kertoja kuvailee niin puolisoaan Ariadnea kuin parin yhteistä kotia kielikuvin, joiden lähdealue ovat makeat herkut. Ariadne leipoo tauotta makeita herkkuja, joita hän syöttää kertoja-Hannulle. Koska kaikkea ei Hannukaan jaksa syödä, muodostuu kotiin herkkuja säilövien pakastearkkujen eksyttävä labyrintti.

Tutkin esitelmässäni, millaisia merkityksiä novelli saa, kun sitä lukee myytti- ja satuintertekstien konteksteissa. Ariadne vertautuu Grimmin sadun sokerilla houkuttelevaan noitaan, mutta myös myyttiseen Ariadneen, joka auttaa Theseusta pääsemään ulos labyrintista. Tarkastelen esitelmässäni myös novellin kielikuvia, jotka yhdistävät seksuaalisuuden ja syömisen. Sovellan esitelmässäni intertekstuaalisuuden ja uudelleenkirjoittamisen teorioita ja tutkin Kaajan novellia satujen ja myyttien aktivistisena uudelleenkirjoituksena (Bacchilega 2013), jonka henkilöhahmot vertautuvat samanaikaisesti useisiin myytti- ja satuhahmoihin. Näin tehdessään novelli esittää aiempien satujen ja myyttien sukupuoleen perustuvat roolitukset kyseenalaisina.

 

Sandbacka, Kasimir: Modernismista postmodernismiin – ja takaisin? Metamodernismin teoreettinen konteksti

Tässä esitelmässä tarkastelen metamodernismin teoreettista taustaa ja soveltamista kirjallisuudentutkimukseen.  Fredric Jamesonin ja Raymond Williamsin teoreettisissa jalanjäljissä Timotheus Vermeulen ja Robin van den Akker kuvaavat metamodernismia nykyajassa orastavaksi tuntemusrakenteeksi, kulttuuriseksi aikakaudeksi, joka seuraa postmodernin ajan kiihtymistä. Metamoderni estetiikka huojuu modernin utooppisuuden ja postmodernin skeptisyyden välillä. Se herättää henkiin modernin utooppisen halun rakentaa parempi yhteiskunta, mutta epäilee mahdollisuuksia täyttää tuota halua. Metamodernismista on joissain yhteyksissä käytetty myös käsitettä uusvilpittömyys, mikä ei kuitenkaan heijasta ilmiön monitahoisuutta ja historiallista jatkumoa modernismin ja postmodernismin kanssa. Tarkastelenkin metamodernismia tässä teoreettisesta jatkumossa sekä suhteessa muihin nykykirjallisuutta kartoittaviin teorioihin. Erityisesti pohdin metamodernismia Brian McHalen postmodernismiteorian sekä Irmtraud Huberin ja Wolfgang Funkin rekonstruktiivsen kirjallisuuden käsitteen kautta.

 

Schwanck, Ada: ”Itsensä voi koota kuin palapelin”: queerit pakolaiskertomukset avautuvat fiktion keinoin

Tarkastelen esitelmässäni fiktion mahdollisuuksia laajentaa ja haastaa vallitsevia hegemonisia turvapaikanhaku- ja pakolaisnarratiiveja vuoropuhelussa Pajtim Statovcin romaanien Bolla (2019) ja Tiranan sydän (2016) kanssa. Hyödynnän esitelmässäni queer-muuttoliiketutkimusta, joka on nostanut esiin, miten normatiiviset, länsimaiset käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta jäsentävät maahanmuuttopolitiikkaa ja -käytänteitä globaalissa pohjoisessa. Queer-näkökulma muuttoliiketutkimukseen avaa kysymyksiä siitä, miten kapeat ja ahtaat käsitykset ja kategoriat määrittävät, mitkä kertomukset ja kehot tulevat ymmärretyiksi ja nähdyiksi maahanmuuttopolitiikassa sekä turvapaikanhaku- ja pakolaisprosesseissa. Hegemonisten narratiivien paljastaminen ja purkaminen on ollut osa tutkimusta, mutta tässä esitelmässä pohdin, mitä annettavaa kirjallisuudentutkimuksella ja fiktiolla voisi olla tähän keskusteluun.

Narratiivinen hermeneutiikka avaa kertomusten eettistä ja poliittista näkökulmaa. Narratiivisen hermeneutiikan kertomuskäsitys on performatiivinen: kertomukset avautuvat jatkuvina tulkintaprosesseina, jotka muokkaavat ja rakentavat meitä ja ympäristöämme. Kertominen ja tulkinta ovat aina sidoksissa valta-asetelmiin ja niitä voidaan tehdä ja lukea toisin. Esitän esitelmässäni, että narratiivinen hermeneutiikka antaa työkaluja hegemonisten turvapaikanhaku- ja pakolaisnarratiivien purkamiseen sekä avaa mahdollisuuksia uudenlaisten, monitahoisten ja avoimien kertomusten tunnistamiseen. Pohdin näitä kysymyksiä Statovcin romaanien avulla, jotka avaavat pakolaisuuskysymyksiä queer-näkökulmasta vastustaen hegemonisia kertomis- ja tulkintamalleja sekä kyseenalaistaen sukupuolen, seksuaalisuuden ja kansalaisuuden kategorioiden luonnollisuutta ja pysyvyyttä.

 

Soukka, Maarit: ”Oppia vertaukset, ja sekoittaa ne ruumiillisiin asioihin” Merkityksen kriisi sotienjälkeisessä modernismissa

Sotienjälkeinen modernismi oli suomalaisessa kirjallisuudessa uuden suunnan ja uuden kielen etsinnän aikaa. Entinen kieli koettiin kykenemättömäksi vastaamaan uuden ajan ilmaisutarpeita, kielen pelättiin häiritsevän maailman hahmottamista ja siten olevan jopa vaarallista. Kielen kriisi näkyi niin kirjallisuuskirjoittelussa kuin kaunokirjallisuudenkin sivuilla. Kaunokirjallisuuden metakielellisten pohdintojen rinnalla ja osana esiin nousee myös merkityksen kriisi, jännite kahden hahmotus-, luku- ja ilmaisutavan välillä: toisaalta läsnä on halu löytää kaikesta merkitystä, symbolien ja metaforien käyttö ja lukutapa, joka etsii pinnantakaista; toisaalta vastavoimana on myös halu puhtaaseen ilmaisuun, pinnassa pysymiseen ja ihmisen ajattelun vapauttamiseen pakonomaisen merkityksen etsinnän kahleista, halu löytää tapa kohdata maailma muutenkin kuin merkitysten kautta. Nämä kaksi lähestymistapaa myös asettuvat jännitteiseen keskusteluun ja vuorovaikutukseen keskenään.

Esitelmässäni syvennyn suomalaisessa sotienjälkeisessä lyriikassa 1940-luvun lopulta 1960-luvun alkuun esiintyvään metatason pohdintaan merkityksistä erityisesti merkitysten kriisiytymisen ja ratkaisujen etsinnän näkökulmasta. Käsittelen myös runoista nousevia ajatuksia taiteen ja lukutavan roolista siinä, miten ihmiset kohtaavat maailman ja merkityksellistävät sitä ja millaisia vaihtoehtoja on sillä, joka haluaa kohdata maailman muutenkin kuin kielen ja merkitysten välittämänä. Runoista nousevista ratkaisuvaihtoehdoista käsittelen tarkemmin erityisesti luontoa ihmisen esikuvana, ruumiillista kokemista ja kielen puhdistamista siihen kerääntyneestä konventioiden tuottamasta merkitystaakasta.

 

Tomi, Anna: Kuinka susi kesytetään? Aino Kallaksen Sudenmorsiamen englanninkielinen käännös

Aino Kallaksen vuonna 1928 ilmestyneen Sudenmorsian-pienoisromaanin arkaistinen, tiedontuotannon sukupuolittuneita valtarakenteita kommentoiva kieli on saanut osakseen suuren määrän tutkimusta viime vuosikymmeninä. Tämä esitelmä käsittelee Alex Matsonin ja Bryan Rhysin englanninkielistä käännöstä The Wolf’s Bride, joka julkaistiin kaksi vuotta alkuperäisteoksen jälkeen. Esitän että käännös sujuvoittaa Kallaksen arkaistista, keskiaikaiseen kronikkakirjoitukseen sekä Raamatun 1600-luvun käännöksiin viittaavaa tyyliä, samalla laimentaen Kallaksen patriarkaalisiin rakenteisiin kohdistuvaa kritiikkiä. Tämä tulee esiin eksplisiittisesti sukupuolittuneen kielen lisäksi muun muassa romaanin kerronnallisessa kehyksessä sekä intertekstuaalisissa viittaavuussuhteissa. Paikannan tämän yhtäältä Lawrence Venutin analyysiin englannin kielen hegemonisesta asemasta, joka näkyy erityisesti sujuvuuden ja läpinäkyvyyden normina kaunokirjallisuuden kääntämisessä. Toisaalta esitän, että Matsonin oma poetiikka vaikuttaa käännösratkaisujen taustalla, valottaen suomalaisen modernismin sisäisiä sukupuoleen liittyviä arvoasetelmia.

 

Tähtinen, Tero: Wenxue – kiinalainen kirjallisuuskäsitys

Esitelmäni käsittelee kiinalaista kirjallisuuskäsitystä ja sitä, miten kiinalainen kirjallisuusperinne rakentaa merkityksiä suorassa yhteydessä fysikaalisiin luonnonilmiöihin. Nykykiinaksi ”kirjallisuus” on wenxue 文學 eli kirjaimellisesti ”oppi kuvioista” tai ”kuvioiden jäljittelyä”. Kirjoitusmerkki wen 文 on alun perin tarkoittanut ”kuviota” merkityksessä ”luonnonmukaisesti järjestäytyneet kuviot”, joista paradigmaattinen esimerkki on eläinten turkkien kuvioinnit. Koska ihminen on ainoa (kulttuurisessa mielessä) tietoinen olento, hänen kauttaan nuo kuviot tulevat tiedostetuksi ja toistetuiksi. Kirjallisuus on siis noiden luonnollisesti esiin tulevien kuvioiden tulemista kulttuurisen tiedostamisen piiriin.

Omaa osaansa tässä prosessi näyttelee luonnollisesti kiinalainen kirjoitusmerkkijärjestelmä, jonka ns. piktogrammit jäljittelevät luonnonilmiöiden hahmoa suoraan toisin kuin esimerkiksi alfabeettiset kielet. Esimerkiksi ”vuorta” tarkoittama merkki shan 山 kuvastaa samoja ylöspäin kurottavia energeettisiä linjoja kuin todellinen, luonnossa kohoava vuori. Näiden peruslähtökohtien eroavaisuuksien takia Kiinassa kehittyi merkittävä ja omaleimainen kirjallinen perinne, joka olennaisesti eroaa esimerkiksi länsimaisesta traditiosta.

Amerikankiinalainen professori Zong-qi Cai on tutkinut länsimaisen ja kiinalaisen kirjallisuuskäsityksen eroa vertailevan metodin avulla. Cain mukaan länsimainen kirjallisuusperinne on olemuksellisesti epistemologista ja keskittyy todenvastaavuuden (mimesis) ja totuudellisuuden kaltaisiin kysymyksiin. Kiinalainen kirjallisuusperinne puolestaan on ontologista ja pyrkii antamaan  lukijalle keinoja harmonisoida oma olemassaolonsa kosmoksen voimien kanssa. Esimerkiksi kirjallisen tekstin ja fysikaalisen todellisuuden välisen suhteen problematiikka ei ole juurikaan kiinnostanut kiinalaisia teoreetikoita.

Tarkoitus on esitelmässäni havainnollistaa kiinalaista kirjallisuuskäsitystä siteerqaamalla Liu Xien teosta Wenxin diaolong (”Kirjallinen mieli ja lohikäärmeen kaiverrus”) sekä muutamalla runoesimerkillä.

 

Vainio, Tiina: Kirjallisen kulttuurin kivijalassa merkityksen ylijäämää opettamassa ja ihmettelemässä

Käärmeen ja kissan mitta liimaa lukijansa tekstiin ja kuvastoon, joka syöttää anomaliaa toisensa perään. Pajtim Statovçin teksti hengittää Kissani Jugoslavia -teoksessa, jossa muoto kuuluu romaanille, teema läheisyydelle ja rekisteri ainakin useamman kulttuurin väliin ja välityksiin. Omaksi ottaminen ohittaisi koko pointin. Merkitys ei asetu jäännöksettömästi mihinkään. Loppuun saakka on epävarmaa, mitä teksti koskettaa. Mutta se osuu, ja ihastuttaa. Kas tässäpä pätevä teos upottaa kirjavalintojen loppumattomaan valikoimaan peruskoulussa lukemista opetteleville.

Pohdin peruskoulun nykyisen opetussuunnitelman aukkoisessa todellisuudessa Pajtimin kaltaisia – Suomeen taaperoikäisinä sotatoimialueilta muuttaneita – oppilaitani ja heidän innostustaan oppia, edetä, kehittyä ja tulla joksikin tässä maailmassa. Statovçin kohdalla vaikutun hänen suomenkielisestä ilmaisustaan. Saman olen kokenut kuunneltuani Hassan Maikalin lyriikkaa hänen ensialbumillaan Betonitarha. Maikalin äidinkieli on suomi, hänen somalinsa ei riitä taiteen tekemiseen. Elämät ainakin kahden kulttuurin välissä ovat hänellekin tuttuja juttuja.

Sovitan käärmeen ja kissan mittaa kasvamista, oppimista, velvollisuuksia, koskettamista ja yhteiskuntaa eri  konteksteissaan pohtivaan vertaisarvioituun tekstiavaruuteen. Tiede & Edistys julkaisee vertaisarvioitua autofiktiota, jossa yhteiskuntapolitiikkaa tutkivat ja opettavat kollegat voihkivat teorian jättäneen oppialan. Mikko Virtasen mukaan vapaus tehdä mitä huvittaa yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen nimissä on jo tosiasia. Kasvatus & Aika vyöryttää peruskoulun, opetussuunnitelman ja kouluarjen kirjallisia analyyseja, joista piirtyy apeaa ajankuvaa. Miten auttaa yhteiskunnallista paikkaansa jälleen etsivää, kansallisen yhtenäisyyden ja seitsemänkymmenluvun tasa-arvokäsitysten varaan laskettua perusopetuksen instituutiota omissa tavoitteissaan, joiden tulisi vahvistaa ja heijastaa sekä sivistyksen että vahvan demokratian rekonstruktiota joka päivä.

Aprikoin tilannetta koulusta käsin. Keskityn anomaliaan monikielikylpyjään yhä kaihtavien äidinkielenopettajakollegojeni peesissä. Kirjoitan työtäni osana ympäristöministeriön Lähiö-hanketta 2020-2022. Tutkin uteliaisuuden ja rohkeuden nimiin ainakin kahden kulttuurin välissä. Työskentelen kirjallisen avulla käärmeen ja kissan mitalla merkityksellistäen.

Omaksi ottaminen ohittaisi koko pointin. Merkitys ei asetu jäännöksettömästi mihinkään. Loppuun saakka on epävarmaa, mitä teksti koskettaa.

avainsanat kosketuksen kirjoittaminen, kirjallinen kulttuuri, velvollisuusinstituutiot

 

Valta, Veera: Taustalta parrasvaloihin: Rutiineja käsittelevä kerronta sosiaalisessa mediassa

Arkielämän rutiinit ovat nousseet keskeiseksi puheenaiheeksi niin perinteisessä kuin sosiaalisessakin mediassa. Lukuisat rutiinia käsittelevät self-help-oppaat esittävät oikeaoppisten rutiinien tuovan menestystä kaikilla elämän osa-alueilla. 2020-luvun menestynyt ihminen vaikuttaisikin olevan tarkkoja rutiineja noudattava superoptimoija. Kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta rutiini ei perinteisesti ole ollut kovinkaan kiinnostava, sillä se ei sisällä poikkeamaa, murtumaa tai epätasapainoa. Sosiaalisen median kerronta haastaa kirjallisuudentutkimuksessa esillä olleita kertomuskäsityksiä ja sen keinoja analysoida tekstejä. Toisto, kaavamaisuus ja tuttuus ovat sosiaalisessa mediassa laajasti edustettuina siinä missä elämän huippukohdat, paljastukset kuin käänteetkin. Esitelmässäni tarkastelen, millaisia muotoja rutiineista kertominen saa sosiaalisessa mediassa. Miksi ne ovat (ehkä) kerrottavia ja voiko rutiini nousta tarinankerronnan keskiöön? Tarkastelun kohteeksi pääsee mm. TikTokissa ja YouTubessa keväästä 2021 asti villinnyt that girl -rutiini.

 

Vanhanen, Tero Eljas: Mitä tunteet merkitsevät. Miten analysoida kaunokirjallisten tekstien affektiivisia rakenteita

Kysymys siitä mitä kirjallisuus merkitsee voi tarkoittaa hyvin eri asioita akatemian ja arkielämän konteksteissa. Yliopiston luokkahuoneissa ja luentosaleissa opetamme lähiluvun ja tarkan tekstianalyysin avulla oppilaita avaamaan tekstien merkityksiä. Arkiselle kirjallisuuden ystävälle hyvä kirja on sen sijaan merkityksellinen: lukijalla on henkilökohtainen tunneside teokseen. Tunteet merkitsevät. Oppilailta edellytämme tekstien rakenteisiin ja yksityiskohtiin keskittyvää kirjallisuustieteellisen viileää objektiivisuutta, joka erottaa ammattimaisen lukemisen ”tavallisesta” kaunokirjallisuuden lukemisesta. Vain muutama vuosikymmen sitten kirjallisuustieteessä oltiin yhä huolissaan affektiharhasta, eli tulkitsijan tunnekokemuksen häiritsevästä vaikutuksesta tekstien analyysiin. Tästä näkökulmasta omakohtainen tunnepuhe saattaa tuntua aivan liian höttöisen subjektiiviselta vakavasti otettavan akateemisen diskurssin kentällä.

Kirjallisuuden lukeminen synnyttää kuitenkin lukijoissa monenlaisia tunne-elämyksiä, jotka motivoivat lukemaan ja ovat keskeisessä asemassa lukemisen kokemuksessa. Kirjallisuudentutkimus joka jättää lukemisen tunnepuolen huomiotta ohittaa merkittävän osan tutkimaansa ilmiötä. Mutta miten näitä tunnekokemuksia voisi tutkia? Olennaista on tunnistaa, että kaunokirjallisten tekstien tuottamat tunnekokemukset eivät ole täysin yksilöllisiä, vaan lukijat tyypillisesti suhtautuvat varsin samankaltaisesti tunteita herättäviin teksteihin. Jos silmäsi kostuivat lukiessasi, miten toivoton Anna Karenina heittäytyy juna-aseman raiteille, et ollut tunnekokemuksessasi yksin, vaan osa lukemattomien lukijoiden joukkoa, jotka reagoivat kohtaukseen jossain määrin samankaltaisesti. Kyseinen kohtaus on kirjoitettu tavalla, joka kutsuu empaattista surua.

Tämänkaltaisia kerronnallisia strategioita, joita tekstit käyttävät tunnereaktioiden synnyttämiseen lukijoissa, voidaan analysoida retoriikan keinoin tekstiin tukeutuen. Fiktiivisillä kertomuksilla on tyypillisesti sisäänrakennettuna implikoitu tunnereaktio, joka lukijoiden on tarkoitus tunnistaa tai kokea. Tässä esitelmässä havainnollistan, miten yhdistämällä tarkkaa retorista analyysiä tekstin autoriaalisen yleisön, sisäistekijän, kertojan ja henkilöhahmojen affektiivisista indikaattoreista tekstin rakenteellisten, sisällöllisten ja kielellisten elementtien narratologiseen analyysiin on mahdollista eritellä niitä kerronnallisia strategioita ja rakenteita, joita kertovat tekstit käyttävät herättääkseen tunnereaktioita lukijoissaan.

 

Várkonyi, Flóra: Queeriys kulttuurisen ja kansallisen identiteetin muuttumisen syynä. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ja Tiranan sydämen queer-luenta

Esitelmässäni analysoin Pajtim Statovcin romaaneja Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän queer-teoriaa hyödyntäen ja yhdistän queer-näkökulman kulttuurisen ja kansallisen identiteetin tarkasteluun. Kohdeteokset ovat maahanmuuttoromaaneja, jotka kuvaavat albanialaisten henkilökertojien elämää teoksissa esitetyssä Kosovossa ja Albaniassa, heidän poismuuttoaan ja sen jälkeistä elämäänsä Suomessa ja Tiranan sydämessä muissakin maissa.

Kissani Jugoslavian toinen kertoja, Bekim, on homoseksuaali, ja Tiranan sydämen kertoja, joka kertoo edesmenneelle ystävälleen keksimänsä elämäntarinan omanaan, esittää itsensä transvestiitiksi. Suomessa kasvanut Bekim etääntyy perheestään ja Kosovossa asuvista sukulaisistaan jo teini-ikäisenä ensisijaisesti siitä syystä, että he odottavat häneltä perinteisiin sukupuolirooleihin pohjautuvan heteroperhemallin ja siihen rakentuvan elämänkaaren toteuttamista. Nämä perinteiset sukupuoliroolit ja niiden ennalta määrittelemän, sukupolvelta toiselle muuttumattomasti jatkettavan elämän Bekim näkee tiukasti noudatettavan käsikirjoituksen mukaisiksi ja esittää ne kulttuurisidonnaisina eli nimenomaan kosovolaisalbanialaiseen kulttuuriin kuuluvina. Näin tekee myös Tiranan sydämen kertoja, joka selittää pakomaisen poismuuttonsa Albaniasta pääosin sillä, että siellä ei hyväksytä hänen sukupuoltaan ja seksuaalista suuntautumistaan.

Analyysissani hyödynnän Judith Butlerin performatiivisuusteoriaa, jonka mukaan sukupuoli tuotetaan toistamalla tiettyjä, konventionaalisia toiminta- ja käytöstapoja, eikä sukupuoli ole jonkin ennalta annetun subjektin ilmaisemista. Tiranan sydämen kertoja hahmottaa kaikki sosiaaliset kategoriat, kuten esimerkiksi sukupuolen ja kansallisuuden, ja niihin perustuvat identiteetit, pelkästään performatiivisiksi, toistojen, jäljittelyn ja kertomisen kautta keinotekoisesti rakennetuiksi ja mielivaltaisesti vaihdeltaviksi. Lopulta teos kumoaa tai ainakin kyseenalaistaa kuitenkin tämän käsityksen, sillä kertoja joutuu kohtaamaan performatiivisuuden rajat ja identiteettien valheellisilla kertomuksilla rakentamisen seuraukset. Luen teoksen antavan esimerkin sukupuolen performatiivisuuden Butlerin kritisoimasta väärinymmärryksestä, jonka mukaan sukupuoli olisi ennalta olemassa olevan subjektin vapaaehtoisesti valitsema, päälle puettava vaate. Katson kansallisuuttakin tämän väitteen kritiikin valossa. Kissani Jugoslavian analyysissa nostan esiin kriittisesti ajatuksen, että ei-heterot performoisivat sukupuolensa vääränlaisesti.

Albanialaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta kohdeteoksissa annettujen esitysten erittelyssä hyödynnän myös heteronormatiivisuuden, heteroseksismin sekä homo- ja transfobian käsitteitä. Näiden vaikutuksia queereihin henkilöhahmoihin ilmaistaan teoksissa myös suurelta osin kulttuurisidonnaisten eläinsymbolien − kissan, käärmeen ja kotkan – avulla, jotka ovat myös tarkasteluni kohteina ja henkilöhahmojen kulttuurisen identiteetin muuttumisen ilmaisun välineinä.

 

Ylönen, Jani: Lisääntymiskyvyttömyys ja geenimuokatut ihmiset nykytieteiskirjallisuudessa

Lapsilla on monia merkityksiä ihmiskunnalle. Lajinsäilymisestä, ihmiskunnan kehitykseen ja vain henkilökohtaiseen tunteelliseen täyttymykseen niin filosofian, yhteiskunnan kuin yksilön tasolla lapsille on määritelty monia keskeisiä merkityksiä ja heidän tärkeyttään on korostettu. Lapsettomuus on nähty näin ollen suurena ongelmana, mutta lisääntymiskyvyttömäksi tekeminen on ollut poliittinen valinta, joissain tapauksessa äärimmäisenä ja tuomittavana sellaisena.

Nykytieteiskirjallisuudessa, sekä nuorelle yleisölle suoraan suunnatussa kuin muutenkin, lisääntymiskyvyttömyys on osa ihmiskunnan kehitystä liitettynä geeniteknologian kehitykseen. Samalla kuin geeniteknologian tuo uusia mahdollisuuksia lisääntyä useissa teoksissa luodaan myös uusia ihmisiä, jopa ihmisluokkia, jotka on suunniteltu lisääntymiskyvyttömiksi.

Esitelmässäni tarkastelen muutamien tieteisfiktioteoksen hahmojen lisääntymiskyvyttömyyttä. Tarkastelen, miten tämä vaikuttaa heidän omaan ihmiskäsitykseensä ja heihin kohdistuvaan ihmiskäsitykseensä, mitä se merkitsee heille ja mitä se merkitsee heitä ympäröivälle fiktiiviselle maailmalle. Tarkastelussa käyn keskustelua teosten ja bioetiikan, tieteenalan, joka tarkastelee lääketieteeseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, välillä sekä miten tämä tulevaisuuden teknologioihin liittyvä keskustelu liittyy yleiseen nykykeskusteluun lapsettomuudesta ja lisääntymiskyvyttömyydestä.

Bioetiikka on syytetty abstraktiudesta: sen kysymysten käsittely jää usein universaalille tasolle, joihin on vaikea tarttua. Väitöskirjani yleisen väitteen mukaisesti pyrin esitelmässäni osoittamaan, että tieteisfiktiolla voi olla merkittävä rooli bioeettisten kysymysten avaamisessa sekä sitomisessa maailmaan ja sen diskursseihin. Abstraktiuden sijaan tieteisfiktio esittää bioeettisiä kysymyksiä ja asettaa ne kontekstiin laajemman lisääntymistä ja ihmisyyttä käsittelevän keskustelun kanssa. Tarkastelemalla sen  posthumaaneja hahmoja, voimme pohtia ihmisyyden merkitystä sekä sen mahdollisia muutoksia teknologian kehittyessä.

 

Ääri, Helinä: Kanojen tunteet ja puheet Hanna Järven Töyhtöpään tarinassa (1915)

1900-luvun Suomen pientilavaltaisessa maataloudessa kana oli tärkeimpiä tuotantoeläimiä. Verrattuna esimerkiksi nautoihin kanojen pito oli mahdollista aloittaa ilman suurta alkupääomaa tai velanottoa, ja koska kanat ovat pieniä, kanojen pito oli mahdollista myös hyvin pientä alaa viljeleville ihmisille, kuten mäkitupalaisille.

1900-luvun alussa kanoja pidettiin Suomessa vielä verraten harvoissa paikoissa. Vaikka broilerina eli lihantuotantoa varten kasvatettu kana on nykyään sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti kaikkein runsaslukuisin maalla elävä selkärankainen tuotantoeläin, suurimman osan 1900-lukua kananhoitoa harjoitettiin ensisijaisesti munantuotantoa varten. Se, voiko munantuotannolla ansaita rahaa Suomen olosuhteissa, jakoi silti mielipiteitä aina 1930-luvulle asti. Munantuotannon pioneereille naureskeltiin, ja 1900­–1930-lukujen kananhoitokirjallisuudessa, kuten oppaissa, lehtisissä ja ammattilehdissä, toistuukin lukijan vakuuttelu kananhoidon kannattavuudesta.

Näin on myös Hanna Järven nuortenromaanissa Töyhtöpään tarina (1915), jossa pientilalla asuva nuori Tauno hoitaa kanoja. Töyhtöpään tarina on erikoinen kirja. Ajan kananhoito-oppaissa hyödynnettiin jonkin verran kertomusmuotoa ja erilaisia kaunokirjallisia keinoja, mutta Töyhtöpään tarina ei ole opas, sillä vaikka se oppaiden tavoin antaakin lukijalleen paljon käytännön vinkkejä kananhoidosta ja käsittelee paljolti ihmisen ja hänen kanojensa välisiä suhteita, on kuitenkin suurin osa kertomuksesta yksilöllisten kanahenkilöhahmojen ja heidän ainutkertaisten elämiensä kuvausta. Taunoa lukuun ottamatta kaikki päähenkilöt ovat kanoja: kertomuksessa seikkailevat otsikossa mainitun Töyhtöpään lisäksi muun muassa Pikkuruskea, Kirjo ja kukko.

Töyhtöpään tarinassa kanat puhuvat paljon. He toimivat usein fokalisoijana, ja kertomuksessa on runsaasti kuvausta heidän tunteistaan ja kokemuksistaan. Tämä on etenkin nuorille ja aikuisille suunnatun kirjallisuuden kanakuvauksissa epätavallista. Esitelmässäni keskitynkin kanojen puheen ja tunteiden runsaaseen kuvaamiseen ja kuvauksen keinoihin tässä nuortenromaanissa. Olen erityisen kiinnostunut siitä, millaisia merkityksiä munantuotannossa eläminen saa kanahahmojen puheissa ja tunteissa.

 

Digital History for Literature in Finland -konsortion esittely: Digitaaliset menetelmät ja aineistot Suomen kirjallisuushistorian uudistajina

Digitaalisuudesta on tullut osa kirjallisuudentutkimuksen menetelmiä, aineistoja ja tutkimusympäristöjä. Digitaalisesti suuntautunut kirjallisuudentutkimus on keskittynyt toisaalta digitaalisissa ympäristöissä tapahtuvan kirjallisuuden ja kirjoittamisen tutkimiseen ja toisaalta digitaalisia menetelmiä ja tutkimusympäristöjä kehittäviin ja soveltaviin digitaalisiin ihmistieteisiin, joiden piiriin tässä esiteltävä, rahoituksen hakuvaiheessa oleva hanke Digital History for Literature in Finland kuuluu.

Digital History for Literature in Finland -hanke toteutetaan Turun yliopiston, Helsingin yliopiston ja Kansalliskirjaston välisenä yhteistyönä. Hankkeen merkitys liittyy tiedonmuodostuksen periaatteiden tarkastelemiseen, aiemman historiakuvan kyseenalaistamiseen ja täydentämiseen. Sen tavoite on tuottaa uutta tietoa Suomen 1800-luvun kirjallisuushistoriasta digitaalisten aineistojen ja menetelmien avulla. Hanke keskittyy Fennica-julkaisutietokannan metadataan ja liittyy tässä mielessä Franco Morettin kehittämän kaukolukemisen piiriin, mutta yhdistää tähän (tietyn, edustavan teosjoukon) mikrotason lukemisen ja kontekstoinnin. Millaista kaunokirjallisuutta Suomessa julkaistiin 1800-luvulla? Mitkä lajityypit olivat suosiossa ja miten julkaisemisen ja tekijyyden käytännöt muuttuivat? Millä kielillä julkaistiin?

Hankkeen keskeinen tavoite on myös kehittää avoimia digitaalisia menetelmiä ja tutkimusaineistoja tutkimusyhteisön ja suuren yleisön käyttöön. Hankkeessa kehitetään erityisesti bibliografisten kuvailutietojen louhintaan ja analysointiin soveltuvia välineitä, jotka mahdollistavat kirjallisuushistorian datalähtöisen tutkimuksen; Tämä tukee samalla kotimaiseen laskennallisten ihmistieteiden FIN-CLARIAH-infrastruktuurin kehitystyötä. Kansallisbibliografian sisältämiä tietoja yhtenäistetään ja täydennetään kattavien vertailujen tukemiseksi, ja myöhemmässä vaiheessa kokonaisuutta täydennetään lehtiaineistojen sisältämällä kaunokirjallisuudella. Yhtenä haasteena tällaisissa aineistoissa on fiktion erottelu muusta kirjallisuudesta.

Konsortiolle Digital History for Literature in Finland haetaan parhaillaan rahoitusta.

Hankkeen jäsenet:

Vastuullinen johtaja (PI) apulaisprof. (tenure track) Leo Lahti (Turun yliopisto, Tietotekniikan laitos, datatiede, leo.lahti@utu.fi)

Kotimaisen kirjallisuuden osahanke (TY): PI dos. Kati Launis (klaunis@utu.fi), Kukku Melkas, Aino Mäkikalli, Viola Parente–Čapková & Veli-Matti Pynttäri

Kansalliskirjaston (HY) osahanke: PI TkT Osma Suominen (osma.suominen@helsinki.fi) ja Kansalliskirjaston kokoelma- ja teknologia-asiantuntijat

Hankekumppanit: HY: PI prof. Mikko Tolonen, Helsinki Computational History Group; SKS: tutkimuspäälliikko, dos. Ilona Pikkanen ja TY: prof. Veronika Laippala, kieli- ja käännöstieteiden laitos

 

Intersectional Reading, Social Justice, and Literary Activism (INTERACT)

Funded by Kone Foundation, 2022–2024

Reading has become a major focus of contemporary discussions on social justice. Recently, reading-related activism has developed under many forms, however, there is no academic research on activist reading. In this project, based at the University of Turku and funded by Kone Foundation, our aim is to create solid research-based methods for activist reading. We understand activism as a sensitive move towards gradual, small changes. We emphasize the meaning of microactivism, long-term analysis and concentration on everyday structural inequalities in order to “show the bigger picture”. We envision intersectional reading as a mode of intimate activism in order to increase equality.

As several scholars have pinpointed, intersectionality is both a theory and a mode of activism committed to social justice. Originating from the long tradition of Black feminist social movements and literature, intersectionality today is a research tool that conceptualizes the multiple, relational and complex power dynamics connected to race, ethnicity, gender, sexuality, class, able-bodiedness, age, social status, species, or any such factor that is relevant to our socio-cultural experiences. Intersectionality analyzes how those factors locate people differently in our social and cultural reality, especially in relation to societal structures of inequality (see e.g. Hill Collins and Bilge 2016, May 2015, Carastathis 2016.)

In this project, we direct intersectionality’s potential in increasing social justice and educational democracy by developing modes of reading, and tools for literary educators that can target, among others, young people’s needs for slow, intimate activism. Our focus is to create a) a methodology, and b) a pedagogy of intersectional reading practices for the purposes of intimate activism. Our project imagines a form of literary activism and social justice-oriented pedagogy needed in times of complex global systems of inequalities.

Project members:  Dr Kaisa Ilmonen (PI) (kailmo@utu.fi), Dr Marta-Laura Cenedese (marta.cenedese@utu.fi), Dr Kaiju Harinen (kmhari@utu.fi)

Other members of the research group: PhD researcher Lotta Luhtala

 

Kirjallisuudentutkimuksen merkitys ilmastokriisin aikakaudella

Miten tutkia kirjallisuutta aikana, jolloin kirjallisuudessa kuvitellut dystopiat alkavat vaikuttaa yhä mahdollisimmilta, ellei peräti todennäköisiltä? Työryhmässä vastausta etsitään yhteiskuntatieteiden suunnasta, empiirisestä ekokritiikistä, jossa tutkitaan erilaisten ympäristö- ja ilmastokuvausten vaikutusta lukijoihin. Tämä ekokritiikin uusin tutkimussuunta pyrkii vuoropuheluun laadullisen ja määrällisen tutkimuksen välillä. Sen avulla on mahdollista saada tietoa todellisten lukijoiden tunteista, kuten empaattisesta eläytymisestä teosten kuvaamiin tilanteisiin ja hahmoihin, pelosta, huolesta, jännityksestä, lohdusta ja toivosta, joita teokset voivat herättää lukijoissa. Entä vaikuttaako ilmastokirjallisuuden lukeminen lukijoiden toimintaan? Työryhmä esittelee Koneen Säätiön rahoittamaa tutkimushanketta “Kirjallisuus ja lukeminen ilmastokriisin aikakaudella”, jossa olemassaolevaa ekokriittistä tutkimusta täydennetään vastaanotto-, haastattelu- ja kyselyaineistojen analyysilla.

Työryhmän puheenjohtajat:

toni.j.lahtinen@helsinki.fi

olli.loytty@utu.fi

 

Muuttuvan lukijuuden jäljillä

Esitelmämme aiheena on Muuttuva lukijuus -hanke, sen tekeillä olevat osatutkimukset ja alustavat tulokset.

Muuttuva lukijuus on Suomen Kulttuurirahaston rahoittama kaksivuotinen hanke, joka toimii Helsingin yliopistossa 2021–2023. Hanketta johtaa professori Pirjo Hiidenmaa; muita tutkijoita ovat postdoc-tutkija Ilona Lindh, väitöskirjatutkija Roosa Suomalainen sekä osana omaa työtään tiedekasvatusverkoston johtaja, dosentti Maaria Linko.

Hankkeessa tutkitaan eri tavoin kohdennettujen tutkimuskysymysten avulla omalle ajallemme tyypillisiä lukutottumuksia ja -tapoja, lukijoiden antamia merkityksiä kirjallisuuden lukemiselle sekä heidän käsityksiään lukemisesta ja lukijuudesta. Hankkeen pääaineisto koostuu syksyllä 2021 toteutetun verkkokyselyn vastauksista. Kysely koski kokonaisteosten lukemista vapaa-ajalla. Se oli suunnattu yli 15-vuotiaille, ja siihen saatiin 955 vastausta lukemista harrastavilta ihmisiltä.

Hanke jatkaa suomalaisen lukuharrastustutkimuksen perinteitä ja yhdistää muun muassa kirjallisuussosiologisia, etnografisia ja mediankäytön tutkimuksen näkökulmia. Kyselyaineisto sisältää runsaasti vapaamuotoisia avovastauksia, joten aineistoa analysoidaan sekä laadullisin että määrällisin menetelmin. Kyselyaineiston pohjalta on myöhemmin tarkoitus toteuttaa myös syventäviä haastatteluja.

Suomalaisen väitöskirja käsittelee lukemisen merkityksiä osana elämäntapaa ja identiteettiä. Väitöskirja-artikkeleissa tarkastellaan muun muassa sitä, minkälaisia käsityksiä lukijoilla on omasta lukijuudestaan, miten lukemisen merkityksistä puhutaan ja minkälaisia katkoksia ja toisaalta jatkuvuutta lukemisharrastukseen liittyy. Hankkeen muissa osatutkimuksissa kohdistetaan huomio muun muassa äänikirjojen kuunteluun, tietokirjallisuuden lukemiseen, kirjojen suositteluun ja kirja-alan seuraamiseen liittyvään lukemiskulttuuriin sekä siihen, miten lukemisharrastus voi laajentua osaksi jotain muuta elämänaluetta, kuten matkailua.

Laaja aineisto tarjoaa hyvän näkymän sellaisten ihmisten ajatteluun, joille kirjat ja lukeminen ovat kiinteä osa elämää. Aineisto myös kuvaa lukemisharrastuksen moninaisuutta niin lajien, sisältöjen, formaattien kuin sosiaalisen toiminnan osalta. Tutkimus tuo esiin lukemisharrastuksen tavoitteita sekä yhtymäkohtia erilaisiin elämäntilanteisiin ja elämän osa-alueisiin. Kirjojen ystävilläkin voi olla taukoja lukemisessa, mutta paluu lukemisen pariin on helpompaa, jos siitä on myönteisiä kokemuksia. Ahkerien lukijoiden itsereflektio ja heidän kuvaamansa merkitykset antavat osaltaan vastauksia siihen, miksi lukutaidon ja lukemisharrastuksen edistäminen on tärkeää.

Yhteystiedot:

etunimi.sukunimi@helsinki.fi

https://blogs.helsinki.fi/muuttuvalukijuus/

 

Romaanin tieto: Kirjan ja kirjailijan muuttuvat roolit yhteiskunnassa

Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimushankkeessa Romaanin tieto: Kirjan ja kirjailijan muuttuvat roolit yhteiskunnassa (2022–2024) kysytään, mitä on tapahtumassa suomalaiselle romaanille ja romaanikirjailijalle. Viime vuosikymmeninä on julkaistu paljon lukemista, vastaanottoa ja kirjamarkkinointia koskevaa tutkimusta, mutta kirjailijan luova toiminta ja romaani sekä taiteen että tiedonvälityksen muotona on jäänyt tässä keskustelussa vähemmälle huomiolle. Hankkeen tarkoitus on tuoda kirjailijaintellektuellin rooli ja romaanin muuttuva muoto näkyviin uudella tavalla, sekä tekstianalyysin että kirjailijahaastatteluiden muodossa. Yhdistelemällä kirjallisuussosiologista ja kertomusteoreettista metodologiaa tutkimusprojekti pyrkii kuvaamaan monimuotoisesti sekä romaanin että kirjailijan muuttuvia tehtäviä 2020-luvun suomalaisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

Hanke kuvaa romaanin ja kirjailijan muuttuvia tehtäviä globaalin medioitumisen ja markkinallistumisen aikakaudella ja kysyy, millä tavalla romaanikirjailija hyödyntää muuta mediaa tuottaakseen maailmaa koskevaa tietoa. Hankkeessa puhutaan täten kirjailijoiden tiedollisista projekteista, joissa he yhdistävät taiteen ja tutkimuksen, on kyse sitten historian uudelleenkirjoittamisesta, vähemmistökulttuureista, eläinoikeuskysymyksistä tai digitalisaatiosta. Tutkittu tieto, audiovisuaalinen kulttuuri ja sosiaalinen media muokkaavat vahvasti niin kirjallisuuskeskustelua, kirjallisia muotoja kuin lukemisen tapojakin. Tähän liittyen tutkimusprojekti pyrkii antamaan kirjallisen kulttuurin toimijoille – niin kirjallisuuden parissa työskenteleville kuin kulttuuripoliittisille päättäjillekin – välineitä ja valmiuksia ymmärtää romaanin muuttuvaa tehtävää ja ilmaisutapoja.

Hankkeessa 1) tutkitaan, kuinka mediakulttuurin muutos on muovannut romaanin ja romaanikirjailijan tapoja puhua maailmasta ja vaikuttaa maailmaan, 2) kysytään, mikä on romaanin suhde kirjailijan muissa medioissa esittämiin tuotoksiin ja mitä vaikutuksia muulla medialla on romaanin materiaalisen muodon kannalta ja 3) analysoidaan, miten erilaiset yhteiskunnassa kiertävät tiedon ja informaation muodot ovat vaikuttaneet romaanin poetiikkaan. Tutkimushankkeen yhteiskunnallisena tavoitteena on lisätä keskustelua akateemisen kirjallisuudentutkimuksen, romaanikirjailijoiden ja lukevan yleisön välillä. Hanke tuo esiin myös kirjailijoiden puheenvuoroja keskustelussa romaanin roolista kirjallisen kulttuurin muutoksessa ja laajentaa käsityksiä niistä vaikuttamisen keinoista ja paikoista, joita romaanikirjallisuus tarjoaa.

Hankkeen johtajana toimii Markku Lehtimäki (Turun yliopisto, markku.lehtimaki@utu.fi) ja hankkeen rahoitettuina tutkijoina työskentelevät Elina Arminen (Itä-Suomen yliopisto, elina.arminen@uef.fi), Ralf Kauranen (Turun yliopisto, ralf.kauranen@utu.fi), Lotta Luhtala (Turun yliopisto, lotta.h.luhtala@utu.fi), Hanna-Leena Määttä (Jyväskylän yliopisto, hanna-leena.hl.maatta@jyu.fi) ja Laura Piippo (Tampereen yliopisto, laura.piippo@tuni.fi).