Työryhmän puheenjohtajat:
Mia Kanninen, johtava sosiaalityöntekijä, Tampereen kaupunki, mia.kanninen@tampere.fi
Silja Lampinen, kehittämispäällikkö, Mielenterveysomaiset Pirkanmaa – FinFami, silja.lampinen@finfamipirkanmaa.fi
SOSIAALITYÖNTEKIJÄN KUOLEMAKOMPETENSSI
Jenni Pesola, HUS
Sosiaalityöntekijät ovat yksi ammattiryhmistä, jotka kohtaavat työssään kuolemaan liittyviä asioita. On huomionarvoista, ettei aihepiiriä juuri käsitellä sosiaalityön koulutusohjelmissa kotimaassamme eikä huomattavassa määrin ulkomaillakaan, vaikka käytännön työkentällä kuolema on enemmän tai vähemmän läsnä. Kuoleman teemat ovat jääneet myös suomalaisen sosiaalityön tutkimuksessa vähäiselle tarkastelulle. Sen sijaan kansainvälisellä kuolemantutkimuskentällä kuoleman ja sosiaalityön yhdistäviä kysymyksiä on tutkittu erilaisista näkökulmista, muun muassa asiakastyössä eteen tulevien erityiskysymysten, kuten surun tai itsemurha-alttiuden kautta. Myös sosiaalityöntekijöiden kuoleman kohtaamisen taitoja ja aihealueeseen kouluttautumista on analysoitu monissa tutkimuksissa.
Yksi mielenkiintoinen näkökulma kuoleman tematiikkaan sosiaalityössä on se, millaisia valmiuksia sosiaalityöntekijällä on kohdata työssään kuolemaa. Eräissä ulkomailla tehdyissä tutkimuksissa asiaa on hahmoteltu käsitteen kuolemakompetenssi (death competence) avulla, jolla kuvaillaan kuoleman kanssa työskentelevän työntekijän kykyä käsitellä ja hoitaa kuolemiseen, kuolemaan ja suruun liittyviä työtehtäviä sekä hallita näiden vaikutuksia itseensä. Kuolemakompetenssin määritelmästä ei ole yhtä yhteneväistä käsitystä, mutta sen ulottuvuuksiksi on katsottu kuuluvan muun muassa työntekijän tiedollinen ja taidollinen kompetenssi sekä itsetuntemukseen, työympäristöön ja kontekstualisoimiseen liittyvät kompetenssit. Monessa tutkimuksessa painotetaan sitä, että näistä osa-alueista työntekijän henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvä itsetuntemuskompetenssi korostuu toimivan kuoleman kohtaamisen rakennuspalikkana; pelkät kuolematyöskentelyä koskevat tiedot ja taidot eivät yksin riitä, jotta työntekijä selviäisi kuolemaan liittyvien tehtävien tuomista vaatimuksista. Työskennellessään kuoleman kanssa voi sosiaalityöntekijä kokea vaikeita tunteita, mahdollisesti myös myötätuntouupumusta tai sijaistraumatisoitumista, ja nämä asiat kietoutuvat vahvasti itsetuntemuskompetenssin ympärille.
Omassa sosiaalityön maisterintutkielmassani ”Kuoleman kohtaaminen gerontologisessa sosiaalityössä” olen tarkastellut kansainvälistä kuolemakompetenssikeskustelua mukaillen, millaisia ovat sosiaalityöntekijän kuoleman kohtaamisen valmiudet suomalaisessa viitekehyksessä. Maisterintutkielmani pohjautuu gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijöiden haastatteluihin ja heidän kokemuksiinsa omasta työstään. Yksi tutkielmani päähavainnoista on, ettei kuolemakompetenssin hahmotelma tunnu vieraalta myöskään omassa sosiaalityön kentässämme. Puheenvuorossani esittelen sosiaalityön ja kuoleman yhdistävää kansainvälistä tutkimusta erityisesti kuolemakompetenssin käsitteen kautta sekä peilaan tätä keskustelua tutkielmani haastatteluaineistoon. Haluan nostaa pohdittavaksi sen, mistä valmiuksista sosiaalityöntekijä hyötyy kohdatessaan kuolemaan liittyviä kysymyksiä, miten näitä valmiuksia ja kipukohtia voi tunnistaa ja mitä ne merkitsevät sosiaalityön työkäytäntöjen kehittämisen kannalta.
GERONTOLOGISEN SOSIAALITYÖN NYKYTILAN JA TULEVAISUUDEN NÄKYMIÄ
Taija Rantamäki, Suupohjan peruspalvelu-liikelaitoskuntayhtymä
Selvitin Pro gradussani gerontologisen sosiaalityön nykytilan ja tulevaisuuden näkymiä kokoamalla gerontologista sosiaalityötä tekevien sosiaalityöntekijöiden, sosiaali- ja terveysalan johtavien/kehitystyötä tekevien työntekijöiden sekä tutkijoiden näkemyksiä alan näkymistä.
Tutkimusta taustoitti keskustelu vanhustenhuollon laadusta ja laiminlyönneistä. Keskustelu jäi sosiaalityön osalta vajavaiseksi ja vaikutti, että vanhustenhuolto miellettiin osaksi terveydenhuoltoa, vaikka se on osa sosiaalihuoltoa. Ikääntyneiden parissa tehtävän sosiaalityön rooli palvelujärjestelmässä tai havaituissa ongelmissa ei keskustelussa noussut esiin.
Lähestyin aihetta käsittelemällä ikääntymisen ja sosiaalityön käsitteitä sekä gerontologista sosiaalityötä historiasta nykypäivään. Viitekehyksenä toimi ikääntyvä hyvinvointivaltio ja uusi julkisjohtaminen, jotka tarjoavat ne puitteet, jossa gerontologista sosiaalityötä toteutetaan. Aineistoni koostui kuudesta asiantuntijahaastattelusta. Analyysimenetelmänä käytin aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Tuloksena muodostin kuusi erilaista, toisiinsa limittyvää merkityskokonaisuutta: hyvää elämää ikääntyneelle, lähellä ikääntynyttä asiakasta, marginaalista keskiöön, esteitä positiivisen kehityksen tiellä, toimijuuden palauttaja ja työn oikeutusta vakuuttamassa.
Tutkimuksen keskeisimpinä tuloksina totean, että gerontologista sosiaalityötä pidetään tärkeänä sosiaalityön erityisalana, jonka asema on vahvistumassa ja kehittymässä yhteiskunnan ikääntymisen myötä. Gerontologista sosiaalityötä tulee toteuttaa moniammatillisesti lähellä ikääntyvää asiakasta ja sen perustehtävä on ikääntyneen hyvinvoinnin edistäminen. Gerontologinen sosiaalityö nähtiin mahdollisuutena pitää yllä ikääntyneiden toimijuutta yhteiskunnassa. Gerontologinen sosiaalityö on siirtymässä marginaalista keskiöön, esteinä positiivisen kehityksen tiellä nähtiin taloudelliset resurssit sekä erityisasiantuntijoiden puute. Uutena haasteena gerontologinen sosiaalityö tulee kohtaamaan yhä kasvavan eriarvoisuuden ja monimuotoisemman asiakaskunnan. Gerontologinen sosiaalityö sijoittuu useille eri palvelujärjestelmän alueille niin nyt, kuin tulevaisuudessakin. Tulevaisuudessa osaamisen nähtiin kuitenkin enenevässä määrin keskittyvän erityisiin yksiköihin, kuten alueellisiin geripoleihin, jotka tarjoaisivat laajasti alueellista konsultaatioapua.
Tulosten perusteella gerontologisen sosiaalityön asema vahvistuu ja se tulee siirtymään marginaaliryhmän sosiaalityöstä keskeiseksi sosiaalityön toiminta-alueeksi. Sosiaalityöntekijän nähtiin olevan mukana luomassa ikääntyneille myönteisempää yhteiskuntaa, mahdollistamassa ikääntyneiden täysivaltaisen mukana pitämisen yhteiskunnassa. Tulevaisuudessa gerontologiset sosiaalityöntekijät nähtiin yhteisöllisen toiminnan kehittäjinä ja hyödyntämässä eläköityvien, suurten ikäluokkien voimavaroja. Tulevaisuudessa gerontologinen sosiaalityö ohjaa ikääntyviä mukaan yhteisölliseen toimintaan, vapaaehtoistyöhön ja vaikuttamistoimintaan ja pyrkii muuttamaan rakenteita siten, että osallistumisen kynnys olisi mahdollisimman matala.
Avainsanat: gerontologinen sosiaalityö, vanhussosiaalityö, ikäihmisten parissa tehtävä sosiaalityö, ikääntyminen, vanhuus, ikääntyneen toimijuuden edistäminen
PSYKOSOSIAALINEN TUKI JA SYÖPÄPOTILAIDEN LÄHEISET – KUVAILEVA TUTKIMUS TERVEYDENHUOLLON AMMATTILAISTEN KOKEMUKSISTA
Eeva Harju, Tampereen yliopisto
Lähes 35000 suomalaisella todetaan vuosittain syöpä, ja arviolta joka kolmas suomalainen sairastuu syöpään elämänsä aikana. Syöpäpotilaan henkiseen hyvinvointiin vaikuttaa merkittävästi hänen läheistensä kokema hyvinvointi. Perhe- ja lähisuhteet ovat perustavia ihmisten välisiä sidoksia. Tämän vuoksi myös syöpäpotilaan läheisten huomiointi ja tukeminen on ensiarvoisen tärkeää syöpäpotilaan hoidossa. Läheiset ovat syöpäpotilaiden tärkeimpiä tukijoita, mutta tarvitsevat myös itse terveydenhuollon ammattilaisten tukea.
Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata terveydenhuollon ammattilaisten syöpäpotilaiden läheisille toteuttamaa psykososiaalista tukea. Tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa, jota voidaan hyödyntää syöpäpotilaiden läheisten tukemisessa. Aineisto kerättiin ennalta laadittuihin teemoihin perustuvilla yksilöhaastatteluilla yhden yliopistosairaalan syövänhoidossa työskenteleviltä terveydenhuollon ammattilaisilta (N=20). Haastateltavista kymmenen työskenteli sairaanhoitajana, viisi lääkärinä ja viisi erityistyöntekijänä. Aineisto analysoitiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä.
Tulosten mukaan syövänhoidossa työskentelevät terveydenhuollon ammattilaiset kuvasivat syöpäpotilaan läheisten tukemisen tärkeäksi osaksi omaa työtään. Läheisten tarpeet katsottiin huomioitavan yksilöllisesti ja heidän tukemisensa toteutui osana päivittäistä kanssakäymistä. Sairaalan sisällä läheisten tukemisessa hyödynnettiin psykiatrian, sairaalasielunhoidon ja syöpäyhdistysten toteuttamia palveluita. Terveydenhuollon ammattilaiset ohjasivat läheisiä sairaalan ulkopuolella toteutettavan tuen piiriin, kuten työterveyshuollon, asuinkunnan tai järjestöjen palveluihin. Läheiset saattoivat kuitenkin jäädä terveydenhuollon ammattilaisten mukaan myös ilman huomiota. Syynä tähän oli se, ettei aikaa läheisten huomioimiseen jäänyt ja läheisten tuen tarpeet jäivät tuolloin toissijaiseksi.
Tutkimustuloksia voidaan hyödyntää syöpäpotilaiden läheisille suunnattujen tuki-interventioiden kehittämisessä. Terveydenhuollon ammattilaiset suhtautuvat myönteisesti syöpäpotilaiden läheisten läsnäoloon sairaalassa. Tästä huolimatta läheiset jäävät huomioimatta terveydenhuollon ammattilaisilta kiireisen työtahdin vuoksi tai läheisten huomioimista pidettiin toisarvoisen potilaiden tarpeisiin nähden. Terveydenhuollon ammattilaisille on taattava riittävät resurssit syöpäpotilaiden läheisten tukemiseen etenkin, jos sairaala suhtautuu myönteisesti syöpäpotilaan läheisiin ja kannustaa heitä osallistumaan potilaan hoitoon. Läheisten tukemisessa tulisi hyödyntää myös syöpäyhdistysten ja -järjestöjen tarjoamat palvelut ja tiivistää yhteistyötä sairaalan ja kolmannen sektorin välillä. Jatkossa olisi tärkeää kehittää syöpäpotilaiden läheisille suunnattuja tuki-interventioita ja mitata niiden toimivuutta interventiotutkimusten avulla.