Työryhmän puheenjohtajat:
Johanna Ranta, projektitutkija, Tampereen yliopisto, johanna.ranta@tuni.fi
Jenni Mäki, väitöskirjatutkija, Lapin yliopisto, jemaki@ulapland.fi
VAPAAEHTOISTYÖ NUORILLE AIKUISILLE YKSILÖLLISESTI RÄÄTÄLÖIDYSSÄ ASUMISSOSIAALISESSA TYÖSSÄ
Sari Heino & Anne-Mari Alanko, Turun Kaupunkilähetys ry
Turun Kaupunkilähetys ry:n TUAS-toiminta on vuodesta 1998 ollut asumisen tukitoimintaa nuorille, jotka kaipaavat tukea itsenäistymiseen ja yksin asumisen opetteluun. Toiminta perustuu ammatillisesti koordinoituun vapaaehtoistoimintaan. Vapaaehtoisia koulutetaan toimimaan tukihenkilöinä nuorille ja heidän roolinsa toiminnassa on siten keskeinen. Palkattu sosiaalialan työntekijä ja koulutettu vapaaehtoinen tukihenkilö toimivat työparina nuoren tukemiseksi. Nuori määrittää tuen tarpeen aina itse ja tuki arkeen sekä asumiseen räätälöidään hänen toiveittensa mukaisesti.
Tuen tarve vaihtelee yksilöllisesti, mutta tyypillisesti se liittyy raha-asioiden hallintaan, kodinhoidollisiin asioihin, virallisten asioitten hoitoon, sosiaalisiin suhteisiin ja mielekkään vapaa-ajan suunnitteluun sekä itsestään ja terveydestään huolehtimiseen. Tuki on tiivistä, tavoitteellista ja määräaikaista.
Vapaaehtoinen tukihenkilö tapaa nuorta tämän arjessa ja omassa elinpiirissä viikoittain noin vuoden ajan. Vapaaehtoisesta tuleekin nuorelle tärkeä rinnalla kulkija ja luottoaikuinen arkeen. Vapaaehtoisen ja nuoren suhde on erityinen, sillä tukihenkilö tukee vain yhtä nuorta kerrallaan ja tekee työtään ilman palkkaa. TUAS-työntekijä puolestaan tarjoaa vapaaehtoiselle riittävän tuen tukihenkilönä toimimiseen. Hän myös ottaa nuoren tilanteesta ammatillisen vastuun ja vastaa siten verkostojen rakentamisesta, moniammatillisesta verkostotyöstä sekä palveluohjauksesta. Jokaiselle toimintaan tulevalle nuorelle tarjotaan lisäksi yksilöityä asumisvalmennusta hänen tarpeisiinsa räätälöitynä.
TUAS-toiminnalla on tutkitusti nuoren itsenäistymistaitoja vahvistava vaikutus. Itsenäisen elämän ja asumisen taitojen kehittymisen lisäksi nuorten itsestään huolehtimisen taidot, kuten terveydestä huolehtiminen ja oma-aloitteisuus, ovat vahvistuneet. Tuen vaikuttavuudesta kertoo myös se, että asunnottomina tai asunnottomuusuhan alla toiminnan piiriin tulleista nuorista 85 % sai toiminnan avulla asunnon ja lähes kaikilla itsenäinen asuminen jatkuu ongelmitta myös tuen päätyttyä. Vapaaehtoistyöllä on tärkeä rooli asumissosiaalisen työn toteuttamisessa niin toiminnan vaikutusten kuin kustannustehokkuudenkin kannalta. Toimintamalli on siirrettävissä myös muihin Suomen kuntiin.
KOTONA KATKOLLA: TAPAUSTUTKIMUS KOTIIN VIETÄVÄN KATKAISUHOIDON PROSESSISTA
Suvi Holmberg & Johanna Ranta, Tampereen yliopisto
Jalkautuvat päihde- ja mielenterveyspalvelut ovat viime vuosina kasvattaneet suosiotaan Suomessa. Esimerkiksi kotiin vietävää katkaisuhoitoa on viime vuosikymmenellä kehitetty aktiivisesti useissa kunnissa ja tarjolla on ollut palvelua lääkkeellisestä lääkkeettömään katkaisuhoitoon. Tässä puheenvuorossa tarkastellaan sitä, kuinka asiakkaan arki ja psykososiaalisesti orientoitunut kotikatko kietoutuvat toisiinsa katkaisuhoitoprosessin edetessä.
Fokuksessa on ainoastaan alkoholia käyttäville aikuisasiakkaille suunnattu kotikatkopalvelu, johon päädytään asiakkaaksi yhteistyökumppanien kautta tai itsenäisesti. Katkaisuhoito perustuu psykososiaaliseen tukeen ja kotikäynteihin, joiden tiheydestä sovitaan yhteisesti asiakkaan kanssa. Tarkastelun kohteena ovat viisi yksin asuvan miesasiakkaan luokse tehtyä erillistä kotikäyntiä, jotka on nauhoitettu ja kirjattu kenttäpäiväkirjoihin. Kokonaisuudessaan kotikatkoprosessi kesti kolme kuukautta. Aineiston keruussa on hyödynnetty liikkuvan etnografian menetelmää. Puheenvuorossa katse suunnataan asiakkaan arkeen ja tavoitteena on selvittää, kuinka päivittäinen elämä rutiineineen, tiloineen ja ajallisuusineen jäsentyy osaksi katkaisuhoitoa ja toisin päin. Puheenvuoron teoreettis-metodologinen tauta nojaa kodin maantieteeseen sekä institutionaalista vuorovaikutusta tarkastelevaan diskursiiviseen tutkimusperinteeseen. Esitys on osa Tampereen yliopistossa toteutettavaa ja Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Kodeissa tapahtuvien palvelukohtaamisten maantiede hyvinvointipalvelujen marginaalissa Suomessa ja Ruotsissa 2017-2021.
VANHA IHMINEN OMASSA KODISSA DIGITALISOITUVAN HOIVAN ASIAKKAANA
Heli Valokivi, Jyväskylän yliopisto & Marjo Outila, Lapin yliopisto & Hilla Kiuru, Jyväskylän yliopisto
Suomi ikääntyy vauhdilla ja ikääntymispolitiikan kulmakivinä ovat kotona asuminen mahdollisimman pitkään sekä ikääntyneen toimintakyvyn ja itsemääräämisoikeuden turvaaminen. Nämä ikääntymispolitiikan painotukset merkitsevät toimintakyvyltään yhä hauraampien vanhusten asumista kodeissa. Laitoshoivaa on purettu rajusti ja tilalle tarjotaan kotihoitoa ja- hoivaa, palveluasumista ja tehostettua palveluasumista. Tosin kotiin annettavia palveluja ja hoivaa tai palveluasumisen paikkoja ei ole lisätty samassa suhteessa vanhimpien ikäluokkien koon kasvun kanssa. Yhtenä ratkaisuna on lähetty kehittämään kotiin annettavien palvelujen ja hoivan digitalisaatiota.
Tutkimuksessamme tarkastelemme kotona asuvien ikääntyneiden kotihoidon asiakkaiden kokemuksia kotiin tuodusta hoivateknologiasta (liiketunnistimet, kuvapuhelin ja suoratoistopalvelu). Mitä tapahtuu vanhan ihmisen hoivalle ja haavoittuvuudelle, kun digitalisaatio astuu kotiin osana kotiin tulevaa kotihoidon ammattilaisten hoivatyötä? Ja mitä hoivateknologian käyttö merkitsee kotihoidon ja -hoivan digitaalisessa maisemassa (Milligan & Wiles 2010)?
Artikkelin aineistona on kuudentoista 71-91-vuotiaan pohjoissuomalaisen yksityiskodissa asuvan ikääntyneen haastattelut. Jokaista ikääntynyttä haastateltiin kahdesta kuuteen kertaan kasvokkain tai puhelimitse. Aineisto on koottu osana Toimiva kotihoito Lappiin-hanketta. Aineisto analysoimiseen käytettiin teoriaohjaavan sisällönanalyysia.
ASUNNOTTOMUUS, ASUNTO JA RIITTÄVÄ TUKI RIKOSTAUSTAISTEN NAISTEN KERTOMUKSISSA
Ulla Salovaara, Jyväskylän yliopisto
Asunnottomuus saattaa vakavasti vaarantaa vankilasta vapautuvan mahdollisuudet yhteiskunnan täysimääräiseksi jäseneksi pääsemiseen. Naisten asunnottomuudelle erityisesti, on tyypillistä näkymättömyys. Se ei näy kaduilla ja julkisissa tiloissa, vaan se paikantuu pitkälti yksityiseen ja heijastuu lukuisiin muihin: sukulaisiin, kavereihin ja tuttaviin. Asunnottomuuden naiserityisiin piirteisiin liittyy hyväksikäytetyksi tulemisen uhka. Pelkkä asunnon saaminen ei kuitenkaan ei kuitenkaan ole riittävää. Yksilötasolla onnistunutta vapautumista edistää kunnioittava kohtelu, itsemääräämisoikeuden toteutuminen, palveluiden ja tuen oikea-aikaisuus sekä turvalliset asumisjärjestelyt. Asunnottomuudessa paikantuu kuulumisen ja kuulumattomuuden raja eli se, kenellä on mahdollisuus tulla osaksi yhteiskuntaa.
Vankilasta vapautuvan ollessa asunnoton tulevat näkyviin viranomaisten yhteistyön haasteet ja raja-aidat. Näiden byrokraattisten raja-aitojen ylittäminen mahdollistaisi haastavissa elämäntilanteissa olevien asiakkaiden tuen saamisen. Vankilassa tapahtuva vapautumisen valmistelu ei yksin riitä, vaan onnistuneeseen vapautumiseen tarvitaan yhteistyötä myös vankilan ulkopuolisten viranomaisten kanssa. Asunnon tulisi olla jokaisen perusoikeus, eikä saavutettu etuus. Vankiloista kuitenkin vapautuu jatkuvasti ihmisiä vailla asuntoa.
Lähestyn tässä esityksessä asunnottomuutta rikostaustaisten naisten haastatteluissa antamien merkitysten kautta. Millaisena he näkevät asunnon ja asumiseen saatavan tuen ja millaisia merkityksiä he tälle tuelle antavat? Entä millainen merkitys asumisen olosuhteilla on onnistuneelle vapautumiselle? Haastatteluaineistoni on kaksiosainen. Vanhempi väitöskirja-aineisto on kerätty vuosina 2009–2010. uudempi aineisto puolestaan on kerätty vuosina 2017 ja 2019 osana Suomen Akatemian Transforming welfare service system from the standpoint of women in vulnerable life situations -hanketta.
PIENIÄ TARINOITA TULEVAISUUDEN ASUMISESTA TILAPÄISESSÄ ASUMISPALVELUSSA MAJOITTUVIEN ASUNNOTTOMIEN KUVAAMANA
Jenna Syrjälä, Tampereen yliopisto
Abstrakti pohjautuu asunnottomien tilapäistä asumispalvelua käsittelevän väitöskirjatutkimukseni työn alla olevaan artikkeliin. Artikkelin tarkoituksena on kuvata tilapäisessä asumispalvelussa majoittuvien asunnottomien henkilöiden haastattelussa kuvaamia tulevaisuuden asumispaikkaan suuntautuvia narratiiveja. Tilapäisen asumispalvelun järjestäminen asunnottomille henkilöille on sosiaalihuoltolain mukainen palvelu, jonka tarkoituksena on tarjota kiireellinen ja lyhytaikaiseksi tarkoitettu tuki.
Asumispolun (housing pathway) ja pienten tarinoiden (small stories) analyysin yhdistäminen auttaa suuntaamaan huomiota asunnottomien tulevaisuuden asumiseen suuntaavaan puheeseen Ajallisuuden näkökulmasta tilapäisessä asumispalvelussa majoittuvat asunnottomat ovat omalla asumispolullaan siirtymävaiheessa ja risteyskohdassa, jolloin tilapäisen asumisen jälkeen ihmisten ajatellaan siirtyvän kohti pysyvämpää asumisratkaisua. Näin ollen on tärkeätä suunnata huomiota palvelussa majoittuvien asunnottomien omiin käsityksiin tulevaisuuden ajasta ja asumisesta, suunnitelmista, sekä mahdollisista tulevaisuuden toiveista ja peloista.
Asunnottomien puheessa on paikannettavissa neljä erilaista tulevaisuuden asumiseen suuntaavaa narratiivia: tulevaisuuden odotuksia ja suunnitelmia, tulevaisuuden toiveita, tulevaisuutta ei tarvitse miettiä ja epävarma tulevaisuus. Eri tulevaisuuden asumiseen suuntaavissa narratiiveissa asunnottoman suhtautuminen suunniteltuun jatkoasumispaikkaan vaihtelee ja myös muun muassa asunnottoman omat toiminnan ja valinnan mahdollisuudet kuvautuvat erilaisina.
Asunnottomien kuvaamat erilaiset tulevaisuuden asumiseen suuntaavat pienet tarinat tuovat esille palvelujärjestelmän ajallisia ristiriitoja ja jännitteitä asunnottoman henkilön näkökulmasta. Rikkonaisen asumishistorian jälkeen tilapäinen asumispalvelu voi olla omalla asumis- ja asunnottomuuspolulla paikka, johon asunnoton henkilö ensimmäistä kertaa kiinnittyy. Kaikki haastateltavat asunnottomat eivät esimerkiksi halua muuttaa pois tilapäisestä asumispalvelusta. Tästä tilapäisen asumispalvelun kokemuksellisen kodin merkityksellistämisestä voi tulla ristiriita palvelujärjestelmän tavoitteiden kanssa, sillä palvelu on määritelmällisesti ”tilapäistä”, eikä palvelussa esimerkiksi asuta vuokrasuhteessa. Lisäksi esimerkiksi usean vuoden jonotusajat asunto ensin- mallisiin tukiasumispaikkoihin voivat luoda epävarmuutta oman tulevaisuuden asumispolun hahmottamisen ja suunnittelemisen suhteen.
Asiakkaiden kokemuksellisen ajan ottaminen tutkimuksen tekemisen keskiöön mahdollistaa auttamistyön eri toimijoiden mahdollisten ajallisten ristiriitojen esille tuomisen ja näiden ristiriitojen vaikutuksen pohtimisen haavoittuvaisessa asemassa elävien ihmisten valinnan mahdollisuuksiin ja toimijuuteen asumisen ja elämisen polkujen siirtymissä.