Suomalaiset antiikintutkijat kokoontuivat Turussa 12.1.2018 Klassikkosymposiumissa. Siellä sovittiin, että ryhdyttäisiin järjestämään erityisiä ‘antiikintutkimuksen päiviä’: sekä halua että tarvettä tähän vaikutti olevan laajalti. Turun tapaamista edeltävän kerran antiikintutkimuksen tilannetta Suomessa oli kokoonnuttu pohtimaan reilut 20 vuotta aiemmin Helsingissä, joulukuussa 1996. Tuon edellisen kohtaamisen jälkeen perustettiin antiquitas –sähköpostilista, ja erityisesti jatkokoulutusseminaareja alettiin kehittää määrätietoisemmin yhdessä. Niiden merkitys oli suuri paitsi monitieteisen jatkokoulutuksen tyyssijoina, myös säännöllisesti toistuvina tapaamispaikkoina, joissa sekä antiikin tutkimuksen nuorempi että vanhempi polvi saattoivat tavata toisiaan. Tapaamisilla oli suuri merkitys verkostoitumisen ja suomalaisen antiikintutkimuksen uuden identiteetin muotoutumisessa.
Samoihin aikoihin lukuisat toisiaan seuranneet tutkimusprojektit ja jopa akatemian huippuyksiköt saivat aikaan tilanteen, jossa 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen nyt näyttäytyy antiikintutkimuksen ekspansion ja yhä laajemmalla rintamalla tapahtuneen kansainvälistymisen aikana. Samalla tohtorinväitöksiä kertyi lukuisia ympäri Suomen. Projektit, yhdessä Ateenan ja Rooman instituuttien kanssa pitivät huolen siitä, että yhteisiä tapaamispaikkoja, seminaareja ja konferensseja Suomessa oli runsaasti tarjolla.
Hiljalleen on kuitenkin päädytty tilanteeseen, jossa antiikintutkijoilla ei ole enää paikkaa jossa yhdessä kokoontua. Tällä hetkellä lähinnä vain Rooman ja Ateenan instituutit kursseineen ja vaihtuvine tutkijoineen edustavat jatkuvuutta antiikintutkimuksen kentällä. Samalla antiikin ja antiikintutkimuksen asema suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on viime vuosina heikentynyt. Suomalaisessa julkisuudessa ei juurikaan enää huomata etsiä suomalaisen kulttuurin tai yhteisen eurooppalaisuuden juuria klassisesta kulttuurista. Näin sen asema ei myöskään ole enää itsestään selvä akateemisessa maailmassa. Tämä korostuu, jos antiikintutkimuksen kenttä on hajallaan: yhteistyö ei toimi ilman sitä tukevia rakenteita, jotka kantavat yli ihmisten liikkuvuuden, eläköitymisen, ja yliopistomaailman myllerrysten. Tieto meneillään olevasta ja suunnitellusta tutkimuksesta ei välity kotimaassa, kun ihmiset ovat kiinni omissa kansainvälisissä verkostoissaan.
Ajatellen siis niin suomalaista tiedemaailmaa, suomalaista yhteiskuntaa kuin antiikintutkijoiden omaakin yhteisöä, tuntuu kovin luonnolliselta ajatella Antiikintutkimuksen päiviä jatkossa säännöllisesti toistuvana tapahtumana.
(laajemmin pohdintaa Antiikintutkimuksen päivien taustasta ja antiikin tutkimuksen nykytilasta Suomessa, ks. Ville Vuolanto, Suomalaisen antiikintutkimuksen tila ja tulevaisuus, Trivium-blogi, Tampereen yliopisto, 2018 – https://blogs.uta.fi/trivium/2018/02/28/suomalaisen-antiikintutkimuksen-tila-ja-tulevaisuus/)