Eero Ropo, FT, on toiminut kasvatustieteen (erit. opettajankoulutus ja oppimisen tutkimus) apulaisprofessorina ja professorina opettajankoulutuksessa Tampereen yliopistossa vuosina 1996 -2019. Sitä ennen hän on toiminut Tampereen yliopiston eri opetus- ja tutkimustehtävissä Tampereen yliopiston Kasvatustieteiden tiedekunnassa. Vierailevana tutkijana hän ollut Pittsburghin (1984-85), Texas Tech (1992-93) ja Vanderbilt 1996, 1997) yliopistoissa. Vuosina 2016-19 hän toimi osa-aikaisena professorina Nord yliopistossa Norjassa. Vuosina 2015-19 Ropo toimi Kasvatustieteiden kansainvälisen maisteriohjelman johtajana Suomessa ja Indonesiassa. Opetus- ja tutkimustehtävien lisäksi hänellä on laaja kokemus yliopistohallinnon tehtävistä ja koulutusvientitehtävistä eri maanosissa. Eero Ropon viime vuosien tutkimustoiminnassa ovat painottuneet narratiiviset lähestymistavat identiteetin kehityksen, oppimisen ja opetussuunnitelmallisten kysymysten tutkimukseen.
Abstrakti
Tarkastelen lyhyesti ainedidaktisen tutkimuksen ja aineenopetuksen haasteita kolmesta näkökulmasta. Ensimmäinen perspektiivini on oppimisen käsitteen ymmärtämiseen liittyvä. Toisena tarkastelen opetussuunnitelmaproblematiikkaa ja kolmantena opetusteknologian tuomia haasteita.
Oppimisen ymmärtäminen fenomenologisena ja narratiivisena prosessina rikastaa opetusta ja antaa tilaa opetukselle ja oppimiselle. Tulosten arvioinnin kompleksisuus lisääntyy, mutta toisaalta ymmärrämme syvällisemmin oppimisen autobiografista, yhteisöllistä ja kulttuurista perustaa. Opetuksen tulevaisuus on kahtalainen: henkilökohtaisten kehitys- ja oppimispolkujen legitimiteetti lisääntynee, mutta samanaikaisesti osaamisperustaisuus kapea-alaistaa koulu- ja aineenopetuksen roolia identiteetin kehityksen monipuolistajasta talouden ehdoilla työskentelevien toimijoiden kouluttajaksi. Pedagogiset haasteet ovat erilaisia näissä malleissa.
Opetussuunnitelman teoretisoinnissa tapahtuneet muutokset 1990-luvun alussa johtivat merkittäviin muutoksiin opetuksen ja koulutuksen ymmärtämisessä. Nämä muutokset näkyivät myös tamperelaisessa aineenopetuksen ja -oppimisen tutkimuksessa. Opetussuunnitelman suunnittelusta näkökulma vaihtui kriittiseksi ja sisältöä analysoivaksi sekä ymmärtämään pyrkiväksi. Opetussuunnitelmia alettiin analysoida teksteinä, joissa yhteiskunnalliset, filosofiset, historialliset ja poliittiset näkökulmat yhdistyivät intresseihin nähdä opetussuunnitelmat kulttuurisina, yhteisöllisinä ja autobiografisina identiteetin kehityksen konteksteina. Opetussuunnitelmissa yhdistyvät eri tieteet, politiikka, narratiiviset mallit maailmasta ja elämästä, sekä kysymykset luontosuhteesta, omistamisesta ja vallasta. Mitä pitäisi opettaa ja miksi on entistä vaikeampi kysymys?
Teknologialla ja aineenopettamisella on pitkä historia ensimmäisistä opetuskoneista internetin sosiaalisiin verkostoihin, opetuspeleihin, pelillistettyyn opetusmateriaaliin ja digitaalisiin sovelluksiin. Elämän kontekstit ovat digitalisoituneet ja käsitykset tilasta, vuorovaikutuksesta ja läsnäolosta muuttuneet. Pahimmillaan digitalisaatio haastaa käsityksiämme todellisuudesta ja tiedosta, pelkistää ihmisyyttä ja näyttää johtavan entisestäänkään kompleksisempiin neuvottelusuhteisiin kulttuurien, yhteisöjen ja yksilöiden välillä. Edut ovat myös ilmeiset. Vuorovaikutus on välitöntä ja nopeaa, ajasta ja paikasta riippumatonta. Todellinen digitalisaation vallankumous ei ole vielä(kään) alkanut ja päälle kaatuvat maailmanlaajuiset kriisit saattavat estää sen osin tai kokonaan.