Abstraktit

Kaijus Ervasti, Marja Lönnroth, Anna Mäki-Petäjä-Leinonen

Osana Suomen akatemian rahoittamaa hanketta ikääntyvien erityisryhmien oikeuksien toteutumisesta (AMIS; Access to Justice for Marginalized Group of Older People in Ageing Society, 2023-2027) tutkitaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen hyvinvointia ja oikeuksien toteutumista. Ikääntyneisiin kohdistuu usein ageismia ja ikääntyneiden erityisryhmiin kuten päihde- ja mielenterveyshaasteisiin, maahanmuuttajiin sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin moniperustaista syrjintää.

Hankkeessa on haastateltu 18 homomiestä ja 24 lesboa. Lesbot haastatteli kanssatutkija eli ikääntynyt lesbo. Aineistoa ei ole vielä analysoitu, mutta siitä voidaan esittää alustavia tuloksia. Monet haastateltavat kertoivat koko elämästään, eivätkä vain tilanteestaan ikääntyneinä. Haastatteluissa käsiteltiin eri elämänalueita kuten perhesuhteita, parisuhteita, asumista, työelämää, sosiaali- ja terveydenhuoltoa sekä syrjintää ja yleistä asenneilmapiiriä yhteiskunnassa.

Osalla haastateltavista oli syrjintäkokemuksia. Osa oli kokenut myös väkivallan uhkaa. Suuri osa gay-miehistä oli havainnut homoutensa 5-10 vuotiaana. Tietoa asiasta ei kuitenkaan ollut ja monille ainoa informaatiolähde olivat pornolehdet. Monet tulivat maaseudulta Helsinkiin vapaampaan ilmapiiriin. AIDS:in pelko oli yleistä 1980-luvulla ja yhteiskunnallinen ilmapiiri myös heikentyi. Kaapista tuleminen oli monille vapauttava kokemus. Sosiaali- ja terveydenhuollossa vain harvat olivat kokeneet syrjintää.

Jarrah Kaisa Kollei

Sateenkaari-ihmisten suhteet voivat päättyä. Sateenkaari-ihmisillä tarkoitetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, eli seksuaaliselta suuntautumiseltaan ja/tai sukupuoleltaan, sukupuoli-identiteetiltään ja -ilmaisultaan perinteisistä seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liitetyistä normeista poikkeavia henkilöitä. Sateenkaari-ihmisten suhteiden päättymistä eikä etenkään niihin liittyviä mahdollisia oikeudellisia ja oikeuksiin pääsyyn sekä hyvinvointiin liittyviä ongelmia ole juuri tutkittu kansainvälisesti eikä Suomessa. Tässä tutkimuksessa pureudutaan kyseiseen aiheeseen, jotta saadaan lisää tietoa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun ja tasa-arvoisen aseman, sekä erityisesti oikeuksiin pääsyn ja hyvinvoinnin edistämiseen liittyvään työhön.
Tässä laadullisessa tutkimuksessa kysytään millaisia oikeudellisia ja oikeuksiin pääsyyn liittyviä ongelmia sateenkaari-ihmisten suhteiden päättymiseen mahdollisesti liittyy, millaisia koettuja vaikutuksia suhteiden päättymisillä on sateenkaari-ihmisten kokemuksiin stigmasta ja syrjinnästä, ja millaiseksi rakentuu eroavan ja eronneen sateenkaari-ihmisen hahmo ja miten se toimii oikeuden maailmassa. Lisäksi tutkitaan suostumukseen ja lähisuhdeväkivaltaan liittyviä teemoja eroihin liittyen. Tutkimuksessa tehdään yhteistyötä C-SPECT-tutkimushankkeen kanssa.

Tutkimus on luonteeltaan oikeussosiologinen, ja siinä yhdistyvät oikeustietoisuuden (eli oikeuksien hahmottamisen ja normeihin asemoitumisen tutkimus, Legal Consciousness) ja oikeuksiin pääsyn (eli oikeudensaantimahdollisuuksien tutkimus, Access to Justice) tutkimussuuntaukset. Tutkimuksen lähestymistapa ammentaa intersektionaalisen eli moniperustaisen syrjinnän, queer-tutkimuksen eli yhteiskunnan normeja kriittisesti tarkastelevan sekä osallistavan tutkimuksen monitieteisistä perinteistä. Keskeinen teoreettinen lähtökohta tutkimukselle on oikeudellisten hahmojen teoria, jota tutkija jalostaa Pauli Rautiaisen, Ida Koiviston sekä Mikhail Xifaraksen ajatusten sekä oikeustietoisuuden ja narratiivinanalyysin teorioiden avulla, jotta sateenkaari-ihmisten oikeustietoisuutta ja oikeuksiin pääsyyn vaikuttavia tekijöitä suhteiden päättymisen kontekstissa voidaan ymmärtää paremmin.
Tutkimuksen aineisto koostuu yli 18-vuotiaiden seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöihin kuuluvien henkilöiden haastatteluista, heidän haastattelujen aikana tekemistään piirroksista, erikseen sähköisellä Penna-kirjoitusalustalla kerättävistä eroa kuvailevista kirjoituksista, parisuhteiden parissa työskenteleville sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille suunnatusta kyselystä, juristien ja asiantuntijoiden haastatteluista sekä oikeudellisesta materiaalista (lainsäädäntö, lainvalmistelumateriaali, sopimukset) ja kansalaisjärjestöjen tuottamasta materiaalista. Aineisto analysoidaan tutkijan tutkimusasetelmaan räätälöimällä menetelmällä, jossa yhdistetään diskurssi-, narratiivi- ja sisällönanalyysin menetelmiä.

Tutkimuksen hypoteesit ovat seuraavat: sateenkaari-ihmisten eroihin liittyy oikeudellisia ja oikeuksiin pääsyyn liittyviä ongelmia; syrjinnällä ja stigmalla on rooli sateenkaari-ihmisten eroissa; ja jotta oikeuksiin voidaan tehokkaasti päästä, voi olla, että sateenkaari-ihminen muuttaa käytöstään sen mukaan, minkä kokee auttavan oikeuksiin pääsyä, mikä voi taas luoda epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia ja heikentää hyvinvoinnin kokemusta.

Iina Järvinen

Tällä hetkellä eriarvoisuuskehitys vahvistuu samalla, kun toteutetaan leikkauksia, jotka vaikuttavat heikentävästi perusoikeuksien toteutumiseen. Sen vuoksi on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota oikeuksien reuna-alueilla ja ulkopuolella oleviin. Yksi varjoon jääneistä ryhmistä ovat epilepsiaa sairastavat, joita on Suomessa noin yksi prosentti väestöstä. Epilepsiaa sairastavista ei kuitenkaan ole juuri tehty oikeustieteellistä tutkimusta kotimaassa eikä edes kansainvälisesti.

Osallisuutta vahvistamalla voidaan torjua eriarvoisuuskehitystä. Käsitteellä tarkoitetaan yksilön kokemusta osallisuudesta omassa elämässään ja toisaalta erilaisissa yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Osallisuus ei ole kuitenkaan ainoastaan yksilön ominaisuus tai kokemus, vaan se ilmenee suhteessa johonkin, kuten talouteen, kulttuuriin tai oikeuteen. Osallisuus onkin alati muotoutuvaa, vuorovaikutteista olemista, toimimista ja osallistumista. Se synnyttää merkityksellisyyden kokemusta, ja luo siten kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Tässä esityksessä osallisuutta tarkastellaan epilepsiaa sairastavien näkökulmasta perusoikeustutkimusta ja empiiristä oikeustutkimusta yhdistäen. Keskeisiä kysymyksiä ovat, miten osallisuus näyttäytyy epilepsiaa sairastavien elämässä ja millaisia osallisuuden esteitä epilepsiaa sairastavat kokevat, ja miten ne näyttäytyvät perusoikeuksien kautta tulkittuina. Tutkimuksen empiirisenä aineistona käytetään epilepsiaa sairastavien (N26) haastatteluita.

Osallisuutta ja siihen kytkeytyviä teemoja on tutkittu esimerkiksi sosiaalipolitiikan ja sosiaalipsykologian aloilla. Oikeustieteellisessä tutkimuksessa osallisuuden tutkimus on jäänyt sivuun siitä huolimatta, että se koskettaa varsin konkreettisella tavalla yksilöiden oikeuksien toteutumista – perusoikeusjärjestelmää ja sitä kautta demokraattisen hyvinvointivaltion ydintä.

Tutkimuksen tavoite on kahtalainen: 1) lisätä ja jäsentää ymmärrystä osallisuudesta ja sen esteistä epilepsiaa sairastavien elämässä suhteessa perusoikeuksiin ja 2) tuottaa ehdotuksia osallisuuden vahvistamiseksi heidän elämässään. Samalla täytetään tutkimusaukkoa, joka oikeustutkimuksessa vallitsee sekä epilepsiaa sairastavien oikeuksien toteutumisen että osallisuuden oikeudellisen ymmärryksen saralla.

Laura Kannelniemi

Väitöskirjahankkeeni on tutkimussuunnitelmavaiheessa ja sen aiheena on kehitysvammaisuus ja rikollisuus, jossa tutkin kehitysvammaisia rikoksentekijöinä. Olen kiinnostunut siitä, miten kehitysvammaisia rikoksentekijöinä määritellään ja kohdellaan sekä miten tehtyyn rikokseen reagoidaan ja vastataan. Tutkimuksen lähtökohdat perustuvat kehitysvammaisten henkilöiden edun ja tuen tarpeisiin vastaamiseen sekä kehitysvammaisten erityishuoltoon (519/1977), jonka tarkoituksena on turvata henkilön oikeuksien ja huolenpidon toteutuminen. Aiheessa on kyse yhteiskunnallisesti haavoittuvassa asemassa olevien henkilöiden kohtelusta ja tuomitsemisesta, joka sisältää merkittävästi erilaisten valtasuhteiden ja hallinnan toteuttamista. Lähtökohtaisesti kehitysvammaiset rikoksentekijöinä ovat monin kerroin haavoittuvassa ja heikossa yhteiskunnallisessa asemassa huomioiden sekä rikostaustaisuuteen että vammaisuuteen liittyvän marginalisoitumisen ja leimaantumisen, jotka äärimmillään aiheuttavat yhteiskunnan ulkopuolelle jäämistä.

Tutkimustehtävänäni on tarkastella 1) käräjäoikeuden ratkaisujen konstruktioita kehitysvammaisuudesta ja rikollisuudesta sekä 2) miten rikoksentekijöitä asemoidaan ja minkälaisia tyypittelyjä syytetyistä piirtyy sekä vertaillaan näissä esiintyviä yhteneväisyyksiä, eroja ja muutoksia. Tutkimusaineistona ovat Suomen käräjäoikeuksien julkiset ja salassa pidettävät ratkaisut vuosilta 2014-2022, joissa tuomittavana on asiakirjamerkintöjen mukaan ollut kehitysvammainen henkilö.

Tutkin kehitysvammaisiin rikoksentekijöihin suhtautumista ratkaisuissa, joita tarkastelen reagoimisten, toteamisten ja oikeuttamisten muodostamissa käytännöissä. Tutkimusasetelmassani tutkin käytäntöjen muodostumista diskursseissa ja niiden erilaisissa yhdistelmissä, jotka ohjaavat ja vaikuttavat suhtautumiseen ja perusteluihin. Tarkastelen oikeutta yhteiskunnallisesti, jossa oikeus muokkautuu yhteiskunnallisissa käytännöissä ja vuorovaikutuksessa (Ervasti 2022). Tutkimusasetelmani perustan siihen lähtökohtaan, etteivät ratkaisut ole vapaita suhtautumisissaan kehitysvammaisia rikoksentehneitä kohtaan ja niissä tuotettavat kuvaukset kehitysvammaisista rikoksentekijöinä perustuvat erilaisiin rajautuneisiin käytäntöihin ja käsitteellisytyksiin, jotka ohjaavat ja toimivat tuomitsemisen perusteena. Tarkastelen näiden käytäntöjen muodostumista ja käsitteellistyksiä valta- ja voimasuhteina ja niiden verkostoina (Koivusalo 2011). Tuomitsemiseen osallistuu tuomarin lisäksi erilaisia sivuinstansseja, joiden tarkoitukseksi tulee pohtia syytettyjen ajatuksia ja ulkoisten olosuhteiden merkitystä sekä moraalisen vastuun ja motivaation näkökulmia. (Sivenius 1989.)

Aiemmassa tutkimuksessa tuodaan esille, että kehitysvammaisia rikoksentekijöinä on tarve kohdella eri tavoin kuin muuta väestöä (esim. Männynsalo ym. 2008; Jones 2007; Kanold 2005; Latvala ym. 2022; Hellenbach ym. 2017). Tarkempaa tietoa siitä, mitä tällainen erityinen kohtelu olisi tai miten kehitysvammaisten henkilöiden oikeudet toteutuvat ei kuitenkaan ole riittävästi saatavilla. Tutkimukseni lähtökohdat perustuvat siihen, ettei kehitysvammaisten rikosoikeudellisista seuraamuksista ja niiden perusteista tiedetä riittävästi eikä lainsäädännöstä tai käytännöistä ole yksiselitteisesti osoitettavissa, miten kehitysvammaisia kohdellaan tai tulisi kohdella rikoksentekijöinä ja heidän syyntakeisuuttaan arvioida.

Mervi Issakainen, Kaijus Ervasti

Mielenterveyden ongelmien kanssa elävien ikääntyneiden on aiemmassa kirjallisuudessa todettu kohtaavan esteitä hoitoon pääsyn ja hyvän hoivan saamisessa. Selityksiä esteille on löydetty muun ohella paitsi mielenterveysongelmiin myös ikään liittyvästä syrjinnästä. Esityksemme perustuu alustaviin havaintoihimme kokemuksista, joita erilaisia mielenterveyden haasteita kohdanneilla ikääntyvillä ihmisillä on sosiaali- ja terveyspalveluista. Tutkimus on osa Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta, jossa tutkitaan marginalisoitujen ryhmien oikeudensaantimahdollisuuksia ikääntyvässä yhteiskunnassa (AMIS; 2023–2027). Aineisto koostuu 24 mielenterveyden haasteita kokeneen ikääntyvän (63–83-vuotiaiden) haastatteluista. Haastateltavien joukossa on niin itsenäisesti omassa kodissaan kuin ympärivuorokautisessa palveluasumisessa asuvia. Haastateltujen kokemukset tarvittavaan hoitoon pääsystä ja riittävän tuen saamisesta vaihtelevat. Osa on kohdannut ongelmia palveluissa aiemmissa elämänvaiheissa, mutta nykyiseen tilanteeseen saatetaan olla verrattain tyytyväisiä. Toisille terveys- tai sosiaalipalveluihin liittyvät ongelmat ovat puolestaan ajankohtaisempia. Kriittisiä huomioita tehdessään haastateltavat nostivat esiin mielenterveyden ongelmien hoitoon liittyviä epäkohtia, esimerkiksi ylipäätään avun saamisen kynnystä ja haasteita diagnosoinnissa tai sopivan hoitomuodon löytymisessä. Vaikeuksia oli kohdattu riittävien palveluiden ja hyvän kohtelun saamisessa myös suhteessa muuhun kuin mielenterveyden järkkymiseen. Kuvaamme esityksessämme edellä mainitun kaltaisia tilanteita, joita haastatellut ikääntyvät ovat kohdanneet sosiaali- ja terveyspalveluissa. Pohdimme myös, millaisiin elämänhistoriallisiin, materiaalisiin, sosiaalisiin ja kulttuurisiin tekijöihin kokemukset ovat aineistomme valossa kytköksissä.

Kati Saurula

Käytöksellä oireilevien alakouluikäisten lasten hyvinvointipalveluita koskeva väitöstutkimukseni pureutuu sivistys- sekä sosiaali- ja terveyspalveluiden palveluhierarkiaan ja päällekkäistyviin palvelutarpeisiin. Lapsen käyttäytymisen taustatekijöinä voi olla fyysiseen, psyykkiseen tai sosiaaliseen toimintakykyyn, mutta myös fyysiseen kasvuympäristöön ja vuorovaikutukseen liittyviä tekijöitä. Tekijät saattavat esiintyä yksin tai yhdessä eri kehitysympäristöissä kuten kotona ja koulussa. Niistä voi muotoutua vaikeasti ratkaistavia haastavan käyttäytymisen laukaisevia ja sitä ylläpitäviä mekanismeja. Käytännössä käytökseen vaikuttavat tekijät kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti ja muodostavat perheeseen kompleksisen, myös perheen kasvatusvastuullisten jaksamista uhkaavan tilanteen.

Palvelutarpeet ovat niin päällekkäistyneitä, että pelkästään palveluiden järjestämiskompetenssin tunnistaminen edellyttää eri hallinnonalojen yhteistyötä. Käyttäytymisen haasteen ja palvelutarpeen ilmenemistapa ei kerro suoraan, minkä hallinnonalan velvollisuuteen palvelun tuottaminen kuuluu. Käytöspulma voi johtua neurokehityksen haasteesta, vanhemman neurokirjon haasteesta johtuvasta piirteisyydestä, mutta myös kasvattajan taidoista tai perheessä olevasta muusta kuormituksesta. Syystä riippumatta oireen ilmiasu voi olla täysin samanlainen. Syy-seuraus-yhteydet eri kehitysympäristöissä ja niiden välillä onkin selvitettävä tarkoin.

Kompleksisessa tilanteessa kokonaispulma koostuu lapsen eri arkiympäristöjen haasteista, eivätkä pistemäiset palvelut tavallisesti tuota riittävää vaikuttavuutta. Koulu edellyttää kognitiivisia ja sosiaalisia perusvalmiuksia, joita koulussa hiotaan taidoiksi. Jos koulun tuki ei ole riittävää, lapsen kuormitus kasvaa ja käytösoire voi siirtyä kotiympäristöön. Kodin haasteet puolestaan voivat kuormittaa lasta niin, että käytösoireilu alkaa näkyä koulussa. Tämän ratkominen voi kuormittaa kasvattajia entisestään. Lapseen kohdistuvat palvelut eivät ole ainoa ratkaisu: myös vanhempien kasvatustoiminnan tukeminen ja psykoedukaatio voivat olla erityisen vaikuttavia ja lapsen edun mukaisia, jotta haastavaa käyttäytymistä osattaisiin tukea kaikissa kehitysympäristöissä.

Lapsen käytösoireen syyn ja sitä kautta pulman ratkaiseminen vaatii systeemistä lähestymistä ja aktiivista palveluiden yhteensovittamista. Hallintoalojen oikea-aikainen yhteistyö on tilanteen ratkaisemiseksi kriittisen tärkeää. Kronologinen palvelupolku muotoutuu monialaisen selvittämistyön yhteydessä. Yhteistyössä selvitetään, mistä oire johtuu, millaisin palveluin oireilua voidaan sammuttaa, ja kenen vastuulle palvelun tuottaminen missäkin palvelupolun vaiheessa kuuluu. Erityisen merkityksellistä palvelutarpeen ja kompetenssin selvittäminen on esim. lasten terapiatakuun osalta, jossa samoja työkaluja ja menetelmiä käyttää sekä sosiaali- että terveydenhuolto. Tässä tilanteessa on tärkeää asemoida palvelutarve oikealle hallinnonalalle, ettei synty toisen hallinnonalan kompetenssia paikkaavaa tilannetta.

Näin tiiviin yhteistyön vuoksi hallinnonalojen välille saattaa syntyä keskinäisriippuvuuksia, esim. jos palvelupolun aiemman vaiheen täytäntöönpanossa on haasteita. Systeemisessä palvelutarpeen selvittämisessä on seurattava koko ajan, miten palvelut vaikuttavat lapsen toimintakykyyn ja sitä kautta myös toisen hallinnonalan palvelun tarpeeseen.

Tutkimuksessa lähden selvittämään, miten käytösoireisen lapsen perustason hyvinvointipalveluiden palvelujärjestelmässä yhteensovittamista toteutetaan ja mitä haasteita siinä ilmenee. Tutkin myös millaista keskinäisriippuvuutta hallintoalojen välillä esiintyy ja miten toisen hallinnonalan toiminta vaikuttaa toisen työskentelymahdollisuuksiin. Teoreettisena viitekehyksenä ovat eri systeemiteoriat sekä voimassa oleva sääntely. Tarkastelen integraatiota monialaisesti hallintomenettelyn prosessin lävitse, jotta tunnistaisin integraation hallinnolliset, systeemiset ulottuvuudet.

Niina Gråsten

Näkymätön vammaisuus kattaa laajan kirjon sairauksia ja toimintakyvyn rajoitteita, jotka eivät ole välittömästi havaittavissa. Näihin kuuluvat muun muassa neuroepätyypillisyys, oppimisvaikeudet ja mielenterveysongelmat. Näkymättömistä vammoista aiheutuva vammaisuus voi rajoittaa merkittävästi arkielämää, jolloin voi syntyä monenlaisia palvelutarpeita. Jos näkymätön vammaisuus jää tunnistamatta, voi sopivat tai riittävät palvelut jäädä saamatta ja ihminen vaille tarvitsemaansa tukea. Palveluvajeet voivat johtaa monenlaisiin hyvinvoinnin ongelmiin, keskeytyksiin opinnoissa tai aiheuttaa työelämän ulkopuolelle jäämistä. Näkymättömästi vammainen voi tällöin ajautua syrjään ns. tavanomaiseen ikätasoiseen elämään kuuluvasta arjesta ja elämänkulusta. Voidaankin kysyä, johtaako palvelujärjestelmän kyvyttömyys tunnistaa näkymätön vammaisuus yksilöiden vammauttamiseen omissa toimintaympäristöissään, esteytetyksi tulemiseen paleluihin pääsyssä tai jopa syrjintään.

Vammaisten oikeuksien tavoitteena on turvata vammaisille henkilöille mm. yhdenvertaisuus, täysi itsemääräämisoikeus, osallisuus yhteiskunnassa ja mahdollisuus nauttia kaikista oikeuksistaan. Vammaisoikeuksien näkökulmasta näkymättömästi vammaisten henkilöiden oikeudet perustuvat samoihin oikeuksiin kuin kaikkien vammaisten henkilöiden. YK:n vammaissopimuksessa vammaisuus on määritelty koskemaan laajasti koskemaan monella tavoin vammaisia henkilöitä. Suomessa tätä sopimusta konkretisoidaan useilla laeilla ja esimerkiksi vammaispalvelulaki erityislakina on kohdennettu vain pienelle osalle vammaisia henkilöitä. Uuden vammaispalvelulain esitöissä näkymättömästi vammaisten väliinputoamiseen eri lainsäädäntöjen väliin oli kuitenkin kiinnitetty erityistä huomiota ”autismi- ja neurokirjon henkilöiden palvelutarve tulee arvioida yksilöllisesti, samoin perustein kuin muidenkin”. Silti esimerkiksi finlex esittelee avainsanana vammaispalveluissa perinteisemmin sanat ”liikuntavammainen”, ”vammainen”, ”esteettömyysvaatimus”.

Tarjoan hyvinvointioikeuden päiville puheenvuoroa vammaisuuden oikeudellisesta määrittelystä perusteena erilaisille palveluille tai erityiskohtelulle. Vammaisuuden oikeudellinen määritelmä on muuttunut ajassa samoin kuin yhteiskunnallisessa keskustelussa ilmenevät käsitykset vammaisuudesta ovat muuttuneet, kun asenteet vammaisia, vammaisuutta ja normaaliutta kohtaan ovat muuttuneet. Oikeuden sisäinen, lainopillinen, tarkastelu tarvitsee rinnalleen oikeuden ulkopuolista vammaisuuden tarkastelua eri näkökulmista, kun lakia sovelletaan ja tulkitaan. Eri näkökulmien tarkastelu on keskeistä, sillä vammaisuuden rajat piirtyvät kontekstisidonnaisina riippuen toimintaympäristöistä ja yksilöllisistä tarpeista. Tutkimuksissa eri tieteenaloilla on havaittu, ettei näkymätöntä vammaisuutta tunnisteta palvelujärjestelmässä.

Vaikuttaa siltä, että vammaisuuden oikeudellinen määritteleminen laajasti ei välttämättä turvaa näkymättömästi vammaiselle henkilölle tarpeidenmukaisia arjen tukipalveluja tai pääsyä tarpeenmukaisten palvelujen piiriin. Näkymättömästi vammaiset henkilöt, joiden toimintarajoitteet tai vammaisuus eivät täytä vammaispalveluissa tehtyjä vakiintuneita tulkintoja vammaisuudesta, voivat jäädä palvelujärjestelmässä väliinputoajiksi. Tulkinnat eivät myöskään ole yhtäläisesti vakiintuneita, jolloin vammaiset henkilöt eivät ole kaikkialla yhdenvertaisessa asemassa suhteessa palvelujärjestelmään. Näkymättömän vammaisuuden tunnistaminen ja tunnustaminen osaksi vammaisuudenkirjoa on tärkeää jokaisen vammaisen henkilön oikeuksien toteutumisen ja palveluihin pääsyn näkökulmista.

Assi Uuskallio

Lapin yliopiston Suomen Akatemian rahoittama hanke ”Pakottava kontrolli ja muuntuvat valtakäytännöt: Lasten kokemusten ja tarpeiden ymmärtäminen” (CAPUCS) tuottaa uutta tietoa lasten auttamisesta pakottavan kontrollin tilanteissa. Tammikuussa 2025 käynnistyneessä väitöskirjatutkimuksessani tutkin osana hanketta, miten pakottavan kontrollin uhriksi joutuneiden lasten ja äitien oikeudet tunnistetaan viranomaisissa ja miten ne voisivat toteutua yhtäaikaisesti.

Pakottava kontrolli on vahvasti sukupuolittunut lähisuhdeväkivallan muoto, jota on tutkittu toistaiseksi pääasiassa aikuisten välisissä suhteissa. Pakottavassa kontrollissa (yleensä miespuolinen) tekijä pyrkii kontrolloimaan (yleensä naispuolista) uhria erilaisilla keinoilla, kuten eristämisellä, uhkailulla, pelottelulla ja fyysisellä sekä henkisellä väkivallalla. Aiemman tutkimuksen mukaan lasten kaltoinkohtelu korreloi erityisen vahvasti naisiin kohdistuvan lähisuhdeväkivallan kanssa silloin, kun väkivaltaan liittyy pakottavaa kontrollia – jopa siten, että lasta käytetään äitiin kohdistetun kontrollin välineenä. Vaikka äidit ja lapset siis usein joutuvat pakottavan kontrollin uhreiksi yhtä aikaa, oikeus- ja palvelujärjestelmän eri toimijat, kuten sosiaaliviranomainen, poliisi ja tuomioistuimet, keskittyvät aiemman tutkimuksen mukaan lähisuhdeväkivaltatapauksissa vain jommankumman uhrin näkökulmaan. Pakottavan kontrollin erityisen dynamiikan vuoksi tämä aiheuttaa riskin sille, etteivät kummankaan uhrin oikeudet toteudu täysimääräisesti.

Artikkelimuotoinen väitöskirjatutkimukseni yhdistää kriittistä sekä empiiristä oikeustutkimusta. Ensimmäisessä artikkelissani tarkastelen kriittisesti relevanteista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista seuraavia velvollisuuksia pakottavan kontrollin lapsi- ja naisuhreja kohtaan. Tavoitteena on kartoittaa oikeuksien välisiä mahdollisia jännitteitä sekä löytää keinoja niiden ratkaisemiseen. Pakottavan kontrollin tutkimuksen juuret ovat vahvasti feministisissä teorioissa, joten mielekäs tutkimus edellyttää analyysiä feministisen oikeusteorian näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan yksin riittävästi tavoita lapsen oikeuksien näkökulmaa, joten tarkastelen sopimusvelvoitteita myös kriittisen lapsioikeusteorian näkökulmasta.

Tutkimuksen empiirisessä osuudessa on tavoitteena kartoittaa palvelu- ja oikeusjärjestelmän rajapintoja, joissa lapsi- tai naisuhreista tulee väliinputoajia. Toisessa artikkelissa vertailen erilaisen empiirisen aineiston analyysin kautta, miten eri viranomaiset tunnistavat lapsen ja äidin oikeuksia pakottavan kontrollin tilanteissa. Aineistoon kuuluu käräjäoikeuksien ratkaisuja eron jälkeistä vainoa koskevissa asioissa, poliisin esitutkinta-aineistoa mukaanlukien sosiaaliviranomaisen lausuntoja, sekä ammattilaisille suunnattu kyselytutkimus. Keskeisenä kysymyksenä on, miten eri tahot arvioivat lapsen etua. Kolmas artikkeli perustuu pakottavaa kontrollia työssään kohtaavien eri alojen asiantuntijoiden haastatteluihin siitä, miten lasta voisi pakottavan kontrollin tilanteissa parhaiten auttaa. Tavoitteena on selvittää, miten pakottavan kontrollin uhreiksi joutuneiden lasten ja äitien oikeudet voisivat toteutua yhtäaikaisesti ilman oikeus- ja palvelujärjestelmän luomia katvealueita tai väliinputoamistilanteita.

Anna-Kaisa Tuovinen

Monet toimeentuloturvaetuudet ovat tarveharkintaisia. Tarveharkintaa sisältyy niin viimesijaista turvaa kuin perustoimeentulon turvaa toteuttaviin etuuksiin, mutta tarveharkinnan laajuus ja luonne ovat niissä hyvin erityyppiset. Lisäksi käsitteenä tarveharkintaa käytetään esimerkiksi virallisasiakirjoissa osin epäyhtenäisellä tavalla. Osaltaan näistä syistä tarveharkinta toimeentuloturvassa näyttäytyy epäselvänä, ja sen merkitys saatetaankin ymmärtää hyvin eri tavoin.

Tutkimuskirjallisuuden perusteella toimeentuloturvan tarveharkinta voi käsittää (ainakin) tuloharkintaa, varallisuusharkintaa sekä menoharkintaa. Tuloharkinta tarkoittaa sitä, että tarveharkinnassa huomioitavat tulot vähentävät etuuden määrää tai estävät sen saamisen kokonaan – vastaavasti myös varallisuusharkinnassa. Menoharkinta viittaa tässä yhteydessä etuuden myöntämisessä hyväksyttävien menojen määrittämiseen lain tasolla tai lain nojalla. Toisin sanoen tarveharkinnassa on kyse lainsäätäjän harkinnasta sen suhteen, miten ja kenelle etuus kohdentuu.

Tässä alustuksessa tarkastellaan, miten kuvatut tarveharkinnan ulottuvuudet ilmenevät Suomen sosiaaliturvajärjestelmän keskeisissä etuuksissa, ja missä laajuudessa tarveharkintaa eri etuustyypeissä esiintyy. Lainopillinen analyysi kohdistuu näin ollen lähinnä voimassa olevaan etuuslainsäädäntöön sekä lainvalmisteluasiakirjoihin. Tarkastelua ei rajata vain niihin etuuslakeihin, joissa tarveharkinnan käsitettä on nimenomaisesti käytetty, vaan mukana ovat myös ne etuudet, joissa tarveharkintaa funktionaalisesti esiintyy.

Lähteet

Arajärvi, Pentti (2002) Toimeentuloturvan oikeellisuus: Toimeentuloturvaa koskevan lainsäädännön suhde perustuslakiin, erityisesti perusoikeuksiin, ihmisoikeuksiin ja yhteisöoikeuteen. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 68. Helsinki: Kansaneläkelaitos.

Kotkas, Toomas (2014) Viranomaisharkinnan oikeudelliset rajat. Teoksessa Laura Kalliomaa-Puha & Toomas Kotkas & Marketta Rajavaara (toim.) Harkittua? Avauksia sosiaaliturvan harkintavallan tutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 40–59.

Kotkas, Toomas & Tuovinen, Anna-Kaisa & Nykänen, Eeva & Kalliomaa-Puha, Laura (2023) Sosiaaliset perus- ja ihmisoikeudet sosiaaliturvauudistuksessa. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023:12. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia.

Lähteenmäki, Liisa (2020) ”Mitä työttömän syyksi voidaan lukea” – Empiirinen tarkastelu työttömyysturvan saamisen edellytyksiin tehdyistä hallituksen esityksistä. Lakimies 118 (5), 662–685.

Pylkkänen, Anu (2014) Yhdenvertaisuus ja sosiaaliturva – harkinnan muuttuneet rajat. Teoksessa Laura Kalliomaa-Puha & Toomas Kotkas & Marketta Rajavaara (toim.) Harkittua? Avauksia sosiaaliturvan harkintavallan tutkimukseen. Helsinki: Kelan tutkimusosasto, 20–38.

Tuori, Kaarlo & Kotkas, Toomas (2023) Sosiaalioikeus. Helsinki: Alma Talent Oy.

Yrjö Mattila

Väitöskirjatutkimukseni koskee nollatuntisopimuslaisten asemaa ja toimeentulomahdollisuuksia joko työsuhteessa tai työn ja sosiaaliturvan yhteensovituksena. Nollatuntisopimusten piirissä työskentelee yli 100 000 työntekijää, joten kysymys on huomattava joukko Suomen työssäkäyvästä väestöstä. Onko työ heille parasta sosiaaliturvaa? Onko työssäkäyvät köyhät todellisuutta tämän päivän Suomessa? Suojaako sosiaaliturva riittävästi silloin, jos työntekijä kokoaikatyön puuttuessa joutuu tekemään nollatuntisopimuksen. (lainsäädäntö tuntee nollasopimuksen nimellä ”vaihteleva työaika”, eli henkilö kutsutaan työhön silloin kun työtä on tarjottavana)

Tutkimuksen ensimmäinen osa käsittelee nollasopimuslaisen toimeentulomahdollisuuksia työsuhteessa. Tällöin tarkastelen nollasopimuksen sallittavuutta ja niitä tapoja, joilla nollasopimuslainen voisi työsuhteessa hankkia itselleen kohtuullisen toimeentulon. Tarkastelussa tässä ensimmäisessä jaksossa on palkan muodostus, syrjimättömyys ja tasa-arvo, työvuorolistan sitovuus, kilpailukieltoon liittyvät kysymykset sekä lojaliteetti velvollisuus sekä työnantajan että työntekijän puolella.

Tutkimuksen toinen osa käsittelee toimeentulomahdollisuuksia työn ja sosiaaliturvan yhteensovituksena. Työttömyysturvalain mukainen soviteltu päiväraha on tähän asti nollasopimuslaiselle tärkeä toimeentulon turvaajana. Siihen tuli huomattava heikennys vuonna 2024, jolloin 300 euron suojaosa poistettiin. Kokonaisuuden hahmottamiseksi on tarpeen laajentaa tutkimusta koskemaan myös toimeentulotukea ja asumistukea. Lisäksi on tarkasteltava niitä suoja- ja takuusäännöksiä, joita perustuslaki (19 § 2 momentti) ja kansainväliset ihmisoikeussopimukset antavat toimeentuloon. Mitä tarkoittaa perustuslain 19 §:n 2 momentin takaama perustoimeentulon turva nollasopimuslaisille ja millainen vaikutus on kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla (YK TSS-sopimus, EN Euroopan sosiaalinen peruskirja) nollasopimuslaisille?

Tutkimuksen tavoitteena on antaa kokonaiskuva niistä eri tekijöistä, jotka vaikuttavat nollasopimuslaisten toimeentulomahdollisuuksiin. Tutkimus on poikkitieteellinen. Pääasiallinen lähestymistapa on oikeustieteellinen, lainopillinen tutkimustapa, mutta hyödynnän sen ohessa sosiaalipolitiikan, tilastotieteenä ja filosofian tutkimustuloksia. Sosiaalipolitiikassa on viime vuosina ollut paljon keskustelussa viitebudjetit ja niiden merkitys kohtuullisen toimeentulon määrittelyssä. Filosofiassa minua kiinnostaa John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian soveltaminen nollatuntisopimuslaisten ansiomahdollisuuksiin.

Minni Teerikangas

Ikääntyneet ihmiset voivat olla mahdollisen toimintakyvyn heikentymisen myötä haavoittuvassa asemassa ja alttiita taloudelliselle hyväksikäytölle. Myös poliisin tietoon tullut ikääntyneisiin kohdistuva petosrikollisuus on ollut viime vuosina kasvussa. Ilmiöstä on kansallisella tasolla vain vähän tutkimusta. Taloudellisella hyväksikäytöllä tarkoitetaan rahojen tai muun omaisuuden väärinkäyttöä. Taloudelliseen hyötyyn tähtäävä ikääntyneen oikeuksia loukkaava toiminta voi kytkeytyä myös hoivan laiminlyöntiin, kun ikääntyneen varoja ei haluta käyttää hänen hyväkseen. Tyypillisesti tekijä on luottamuksellisessa suhteessa taloudellisen hyväksikäytön uhriin. Samalla erilaiset verkossa tapahtuvat huijaukset ja petokset ovat lisääntyneet. Taloudellista hyväksikäyttöä voidaan luonnehtia näkymättömäksi rikollisuudeksi, sillä valtaosa tapauksista ei tule viranomaisten tietoon. Tämän lisäksi tietoon tulleet tapaukset etenevät harvoin rikosoikeudelliseen prosessiin.

Monitieteisessä oikeussosiologiaa, kriminologiaa ja vanhuusoikeutta yhdistelevässä tutkimuksessa tarkastellaan taloudelliseen hyväksikäytön tunnistamista ja tilanteeseen puuttumista sekä puuttumiseen liittyviä esteitä eri asiantuntijoiden näkökulmasta. Lisäksi pyritään kartoittamaan sitä, mitkä erilaiset toimijat ovat vuorovaikutuksessa ongelmaan puuttumisessa. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana toimii Access to Justice – tutkimussuuntaus, jossa oikeuksiin pääsyä tarkastellaan tosiasiallisesti, ei vain formaalien oikeuksien luomien mahdollisuuksien kautta.

Tutkimus on laadullinen haastattelututkimus, jossa haastatellaan gerontologisen sosiaalityön sosiaalityöntekijöitä, Digi- ja väestötietoviraston edunvalvonnan ja edunvalvontavaltuutuksen parissa toimivia asiantuntijoita, järjestötoimijoita sekä yleisiä edunvalvojia. Alustavissa tuloksissa korostuu, että eri toimijat erityisesti edunvalvonnassa ja sosiaalityössä, joutuvat tekemään työssään punnintaa asiakkaan henkilökohtaisen hyvinvoinnin ja toisaalta yleisen edun ja oikeudenmukaisen lopputuloksen näkökulmasta. Erityinen haasteena on ongelma hyväksikäyttötapausten aikaisessa tunnistamisessa, sillä asiakkaiden tilanteet ovat usein kriisiytyneet ennen taloudellisen hyväksikäytön tulemista ilmi. Lisäksi taloudellista hyväksikäyttöä kohdanneen ihmisen kokonaisvaltaisessa auttamisessa tarvitaan monialaista yhteistyötä.

Saara Tuulari

Lapsen omaisuuden käytöstä päättävät tavallisesti lapsen vanhemmat, jotka ovat holhoustoimesta annetun lain (holhoustoimilaki, 442/1999) mukaisia lapsensa edunvalvojia suoraan lain perusteella. Vanhemman edunvalvojan rooli ei useimmiten ole kovin merkityksellinen lasten omaisuuden vähäisyyden vuoksi, mutta jos lapsella on tavanomaista enemmän omaisuutta, voi myös omaisuuden väärinkäytösten riski kasvaa. Raja omaisuuden väärinkäytön ja sallitun käytön välillä on häilyvä. Väitöstutkimuksessani käsittelen lapsen taloudellista edunvalvontaa, ja tutkimuksen pääkysymyksenä on, mihin lapsen omaisuutta saa käyttää.

Näkökulma tutkimuksessani on hyvinvointioikeudellinen, mikä lapsen taloudellisen edunvalvonnan kontekstissa merkitsee mahdollisimman kokonaisvaltaista ja samalla yksilökeskeistä lähestymistapaa tutkimusongelmaan. Lapsen etu, edunvalvojavanhemman rooli ja viranomaisvalvonnan rajat sisältyvät aiheen kokonaisvaltaiseen tarkasteluun. Tutkimusaineistoni sisältää sekä sääntelytekstejä (YK:n lapsen oikeuksien sopimus ja neljä kansallista lakia) että empiiristä aineistoa (oikeustapaukset, kysely), joita tutkin lainopin ja laadullisen tutkimuksen keinoin. Laadullisena tutkimusmenetelmänä käytän teoriaohjautuvaa sisällönanalyysiä, joka pohjautuu Erik Allardtin hyvinvointiteoriaan sisältyviin hyvinvoinnin ulottuvuuksiin (having, loving, being, doing).

Alustavat tutkimustulokset osoittavat, että holhousviranomaisen ja tuomioistuimen tulkinnat siitä, mihin lapsen omaisuutta saa käyttää, vaihtelevat huomattavasti. Lapsen edun arviointi jää usein vähäiseksi ja yksipuoliseksi, eikä lapsen osallisuutta tueta. Epäselvyyttä on usein siitä, missä määrin lapsen omaisuutta ja erityisesti säännöllisiä tuloja, kuten mahdollisia perhe-eläkkeitä, voidaan käyttää lapsen elatuskulujen kattamiseen ja voiko vanhempi tai muu huoltaja käyttää lapsen omaisuutta kasvatus- ja huolenpitovelvollisuutensa toteuttamiseen. Viranomaisen tulkinnoissa painottuu omaisuuden säästämisen eetos, mikä voi pahimmillaan toimia lapsen etua vastaan ja kaventaa lapsen sosiaalisia ja taloudellisia mahdollisuuksia.

Tuoreiden tutkimusten mukaan pienituloisten perheiden lapset joutuvat kiusatuksi muita useammin ja köyhyys lisää nuorilla yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemusta (Sarvimäki et. al 2024; Rajala et. al 2024). Lapsuudenaikaisella omaisuudenkäytöllä voi siten olla valtava merkitys lapsen sosiaalisen ja henkisen pääoman sekä itsetunnon kehittymiselle ja sen myötä lapsen tulevaisuudelle. Nykysääntely ja valvontakäytännöt kaipaavat kehittämistä, jotta lapsen edun ensisijaisuus ja vanhemman oikeudet ja velvollisuudet tulevat asianmukaisella tavalla huomioitua lapsen taloudellisessa edunvalvonnassa.

Inka Järvikangas

Alustukseni koskee väitöskirjani ensimmäistä artikkelia. Teen väitöskirjaani Haitalliset lapsuudenkokemukset elämänkulussa: pitkän aikavälin seuraukset ja vaikuttavat ehkäisyn keinot (ACElife)-tutkimushankkeessa. Artikkelin kirjoittajat ovat Inka Järvikangas, Mikko Aaltonen & Virve Toivonen. Tässä tutkimuksessa kuvailemme lastensuojelun asiakkaiden sosioekonomista taustaa ja selvitämme, vaikuttaako perheen sosioekonominen asema siihen, otetaanko lapsi huostaan.

Lastensuojelun palvelujärjestelmä koostuu avohuollon ja sijaishuollon palveluista. Jos avohuollon tukitoimenpiteet eivät riitä turvaamaan lapsen hyvinvointia, lastensuojelulla on velvollisuus ottaa lapsi huostaan ja sijoittaa hänet sijaishuoltoon kodin ulkopuolelle, tarvittaessa myös vastoin lapsen ja huoltajien tahtoa (LSL 2.3 ja 40 §). Avohuollon tukitoimia koskevaa tutkimusta on tehty vain vähän. Vuonna 2023 Suomessa 3,8 % lapsista oli avohuollon asiakkaita ja 1 % huostaanotettuina. Avohuollon asiakkuuksien määrä on viime vuosikymmeninä vähentynyt, kun taas huostaanottojen määrä on kasvanut.

Aikaisemmissa tutkimuksissa on havaittu, että lastensuojelun asiakkuuteen liittyy usein epäedullisia sosioekonomisia taustatekijöitä, kuten vanhempien työttömyyttä ja toimeentulo-ongelmia. Ongelmat ovat samantyyppisiä eri maissa, ja niiden kasautuminen lisää lastensuojelun asiakkuuden todennäköisyyttä. Huostaanotettujen lasten perheissä tilanne on usein vaikeampi kuin avohuollon asiakkaina olevissa perheissä.

Tämä tutkimus vastaa seuraaviin kysymyksiin: 1. Onko erilaisten lastensuojelun toimenpiteiden kohteena olevien perheiden sosioekonomisissa taustatekijöissä eroja? ja 2. Ennustavatko jotkin vanhempien sosioekonomiset taustatekijät lapsen huostaanottoa?

Tutkimuksen kohdejoukko on muodostettu poimimalla yhden suuren kaupungin lastensuojelun rekisteristä kaikki ne lapset, joista on tehty lastensuojeluilmoitus vuoden 2013 aikana, ja joiden kohdalla ilmoitus on johtanut lastensuojelun tarpeen selvitykseen tai lastensuojeluasiakkuuteen (N=2 550 lasta ja 3 483 vanhempaa). Kohdejoukon tietoihin yhdistettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen sosiaali- ja terveydenhuollon rekisteritietoja ja Tilastokeskuksen FOLK-aineistoja.

Perheet jaettiin analyysia varten kolmeen luokkaan sen mukaan, minkä laatuisia toimenpiteitä perheeseen on kohdistunut vuosien 2013–2019 välillä: 1) vain lastensuojelun tarpeen selvitys, 2) avohuollon asiakkuus 3) huostaanotto.

Analyysissa tarkastelemme perheiden taustatekijöitä vuonna 2012, eli lastensuojelukontaktia edeltävänä vuonna. Tarkasteltavia taustatekijöitä ovat: 1) perhemuoto, 2) vanhempien syntyperä, 3) vanhempien koulutustaso, 4) vanhempien työmarkkina-asema, 5) vanhempien taloudellinen asema, ja 6) vanhempien päihde- ja mielenterveysongelmat. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi suoritamme kvantitatiivisen, kuvailevan analyysin ja multinomiaalisen logistisen regressioanalyysin. Esittelen analyysin alustavia tuloksia.

Virve Toivonen

Erilaiset haitalliset lapsuuden kokemukset (ACE), kuten laiminlyönnit, väkivalta tai vanhempien liiallinen päihteiden käyttö tai mielenterveysongelmat, ovat yleisiä niin Suomessa kuin muuallakin. Niillä on osoitettu olevan pitkäaikaisia, kielteisiä vaikutuksia sekä yksilölle että yhteiskunnalle, ja siksi haitallisten lapsuudenkokemusten ehkäisemisen ja niihin puuttuminen on tärkeää. Tähän onkin Suomessa tarjolla laaja valikoima palveluita ja interventioita, mutta niiden toiminnasta tiedetään kuitenkin melko vähän, sillä arviointitutkimukset ovat harvinaisia. Tämä koskee myös lastensuojelua, joka on yksi keskeisimpiä toimijoita haitallisten lapsuudenkokemusten tunnistamisessa ja niihin puuttumisessa. Olemassa oleva tutkimus lastensuojelun avohuollon palveluista ja niiden vaikutuksista niukkaa, ja se perustuu pitkälti laadulliseen tutkimusotteeseen ja pieniin aineistokokoihin.

Ensisijaisesti haitallisiin lapsuudenkokemuksiin tulisi lastensuojelussa vastata suostumukseen perustuvilla avohuollon tukitoimilla, yhteistyössä lapsen ja perheen kanssa. Viimesijainen keino lapsen terveyden ja kehityksen suojaamiseksi on huostaanotto ja sijaishuoltoon sijoittaminen, joka voidaan tarvittaessa tehdä myös vastoin lapsen ja huoltajien tahtoa. Avohuollon ensisijaisuudesta huolimatta lastensuojelun avohuollon asiakkuudessa olevien lasten määrä on Suomessa tasaisesti laskenut ja lapset ovat siirtyneet kasvavassa määrin sijaishuollon asiakkuuteen.

Tätä taustaa vasten olemme ACElife tutkimusprojektissa (Haitalliset lapsuudenkokemukset elämänkulussa: pitkän aikavälin seuraukset ja vaikuttavat ehkäisyn keinot) kiinnostuneita lastensuojelun, erityisesti, sen avohuollon palveluiden toiminnasta. Oletuksemme on, että oikein valittu tukimuoto, oikein ajoitettuna ja osallistaen toteutettuna ehkäisee haitallisia lapsuudenkokemuksia ja/tai vähentää niiden vaikutuksia ja samalla raskaampien lastensuojelun tukitoimenpiteiden tarvetta (sijaishuolto). Tutkimuksessa selvitämme muun muassa, eroavatko avohuollon palveluin autetuksi tulleiden lasten palvelupolut (esim. palvelujen sisältö ja määrä) niistä lapsista ja perheistä, joissa asiakkuus johtaa huostaanottoon. Tutkimuksessa tarkastellaan palvelupolkuja sekä lastensuojelussa että palvelujärjestelmässä laajemmin. Eroja eri asiakasryhmien välillä tarkastellaan myös perheiden sosioekonomisen taustan näkökulmasta.

Tutkimus on rekisteriaineistoihin perustuva pitkittäistutkimus, jossa tutkimusaineistona ovat toisiinsa yhdistetyt alueelliset ja valtakunnalliset rekisteritiedot vaihtelevasti vuosilta 1988–2022 (ns. linged register based study). Aineisto koostuu 2 550 lapsesta ja heidän vanhemmistaan (N= 3 483). Aineiston analyysit ovat parhaillaan käynnissä, ja ensimmäisiä tuloksia esitellään Hyvinvointioikeuden päivillä huhtikuussa.

Jenni Savonen

Esitykseni perustuu tutkimushankkeeseen, jonka tavoitteena on selvittää muistisairaiden ihmisten hyvinvointia ja arkielämää. Erityisesti hankkeessa pyritään ymmärtämään sitä, millaisia oikeudellisia ongelmia muistisairailla ihmisillä on ja millä tavoin heidän oikeutensa toteutuvat käytännössä.

Tässä esityksessä kuvataan ongelmia, joita muistisairaat ihmiset kokevat arkielämässään. Tämän lisäksi tunnistetaan tekijöitä, jotka estävät heidän oikeuksiin pääsyään. Tutkimuksen aineistona käytetään muistisairaille ihmisille ja heidän läheisilleen suunnatun kyselytutkimuksen avovastauksia (N=199). Näissä vastaajat ovat saaneet kertoa ongelmista, joita he ovat kohdanneet sosiaali- ja terveyspalveluissa, asumisessa, perhesuhteissa ja edunvalvontaan liittyvissä asioissa. Vastaajat ovat myös saaneet kertoa omin sanoin siitä, millainen asema muistisairailla ihmisillä heidän mielestään on yhteiskunnassamme. Avovastaukset on koodattu Atlas.ti-ohjelmiston avulla ja analysoitu temaattisesti.

Käytetyn aineiston valossa muistisairaat ihmiset kohtaavat arkielämässään ongelmia liittyen heidän fyysiseen ja psyykkiseen kyvykkyyteensä, arkiaskareiden suorittamiseen, sosiaalisiin suhteisiin, palveluihin ja tunne-elämän asioihin. Esitän, että edellä mainittujen kaltaiset arkielämän ongelmat saattavat muodostua merkittäviksi oikeuksien toteutumisen esteiksi. Näin erityisesti silloin, kun niihin ei löydy (oikea-aikaista) ratkaisua. Tutkimuksen aineistossa riittämätön asumisen tuki, sosiaali- ja terveyspalveluihin pääsy ja niiden laatu sekä kielteiset tunteet tunnistettiin tekijöiksi, jotka estävät muistisairaan ihmisen oikeuksien toteutumista. Lopuksi esityksessä sivutaan ratkaisuja, joita muistisairaat ihmiset ovat ongelmiinsa löytäneet.

Laura Perttola & Laura Kalliomaa-Puha

Tutkimuksemme käsittelee sosiaaliturvan asiakkaille kohdennetun tiedon saavutettavuutta lainsäädännön näkökulmasta. Eri tieteenalojen tutkimusta hyödyntävä lainopillinen tarkastelumme koskee sitä, miten lainsäädäntö velvoittaa sosiaaliturvan toimeenpanijoita huolehtimaan tiedon saavutettavuudesta ja arvioimaan tiedon vastaanottajien kykyä vastaanottaa tietoa.

Aiemmassa tutkimuksessa tiedon saavutettavuus on ymmärretty yhdeksi palvelujen yleisen saavutettavuuden osatekijäksi. Suomessa sen on nähty kiinnittyvän lähinnä kielelliseen saavutettavuuteen, hyvän kielenkäytön vaatimukseen sekä julkisuusperiaatteeseen, ja osin myös palvelujen suunnittelun vaatimuksiin (Vanjusov 2022, 141). Me lähestymme tiedon saamista laajempana oikeuksiin pääsyn kehikkona, joka voidaan jäsentää ihmisoikeuksien turvaamiseen liittyvän AAAQ-kehikon mukaisiin osiin samalla tavoin kuin saavutettavuuden muutkin osa-alueet. AAAQ-doktriini velvoittaa YK:n TSS-sopimuksen jäsenmaita huolehtimaan terveyspalvelujen saatavuudesta (availability), saavutettavuudesta (accessibility), hyväksyttävyydestä (acceptability) ja laadusta (quality). Saavutettavuuden osa-alue on jaettu edelleen neljään perusvaatimukseen, jotka ovat yhdenvertainen kohtelu, turvallinen fyysinen saavutettavuus, taloudellinen saavutettavuus eli kohtuuhintaisuus sekä tiedon saavutettavuus (information accessibility) eli riittävä tiedonsaanti palveluista. (CESCR 2000, 1, 3–5.)

Me jäsennämme – AAAQ-doktriinia soveltaen – tiedon saavutettavuuden asiakkaan näkökulmasta prosessina, jonka vaiheet ovat tiedon etsiminen, vastaanottaminen, ymmärtäminen ja hyväksyminen. Näihin vaiheisiin liittyy tiettyjä odotuksia asiakkaalta edellytettävistä valmiuksista, jotta kukin vaihe onnistuisi ja edistäisi asiakkaan tietoon pääsyä. Näiden valmiuksien tunnistaminen ja tukeminen ovat viranomaisen tai palvelujen toteuttajan vastuulla. Aiemmasta tutkimuksesta olemme tunnistaneet asiakkaalta edellytettävän tiedon etsimisvaiheessa kykyä selvitä erilaisista riittävän tai liiallisen tiedon aiheuttamista informaatiokustannuksista (ks. Baxter ym. 2008). Vastaanottamisvaiheessa edellytetään erityisesti digitaalisia valmiuksia, joiden suhteen sääntelyssä on sekä asiakasta suojaavia että hänen asemaansa heikentäviä elementtejä. Ymmärtämisvaiheessa kyse on ennen kaikkea hallintolain 9 §:n hyvän kielenkäytön vaatimuksen selkeyden ja ymmärrettävyyden osatekijöiden yksilöllisestä huomioimisesta. Hyväksymisvaihe taas kiinnittyy erityisesti HL 9 §:n asiallisuuden vaatimukseen ja asiakkaan hyvään kohteluun. Tässä viimeisessä vaiheessa asiakkaalta edellytetään myös kykyä tietoon perustuvan suostumuksen antamiseen.

Läpi koko tiedonsaamisprosessin arvioidaan tiedon riittävyyttä suhteessa asiakkaan tarpeisiin. Asiakas ei voi osallistua palvelujensa suunnitteluun tai asiansa käsittelemiseen eikä antaa suostumustaan hoito- tai hoivatoimenpiteisiin, ellei hänellä ole sitä ennen riittävästi tietoja eri vaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista. Riittävä ja oikea-aikainen tieto on edellytys muihin oikeuksiin pääsylle.

Kirjallisuus

Baxter, K., Glendinning, C. and Clarke, S. (2008). Making informed choices in social care: the importance of accessible information. Health & Social Care in the Community, 16, 197–207. https://doi.org/10.1111/j.1365-2524.2007.00742.x

CESCR (2000). General Comment No. 14: The right to the highest attainable standard of health (article 12 of the International Covenant on Economic, Social and Cultural Rights). United Nations Committee on Economic, Social and Cultural Rights. E/C.12/2000/4, 11 August 2000.

Vanjusov, H. (2022). Saatavilla, mutta ei saavutettavissa? Sosiaalioikeudellinen tutkimus päihdepalveluihin pääsystä. Itä-Suomen yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-61-4625-6

Satu Mäenpää

Vuonna 2023 päihdelainsäädäntö sisällytettiin pääosin sosiaalihuoltolakiin. Uudistuksen tavoitteena oli selkeyttää päällekkäisten päihdepalveluita ohjaavien lakien tulkintaongelmia, parantaa päihdepalveluiden saavutettavuutta ja saatavuutta, sekä vahvistaa asiakkaiden yhdenvertaisia oikeuksia saada tarvitsemiaan päihdepalveluita. Esitykseni perustuu väitöskirjani toiseen osajulkaisuun, jossa tutkin miten sosiaalinen oikeudenmukaisuus kuvautuu päihdelainsäädännön uudistukseen liittyvissä lainvalmisteluasiakirjoissa ja lopullisessa sosiaalihuoltolaissa. Väitöskirjassani tutkin päihdepalveluiden yhdenvertaista saavutettavuutta ja saatavuutta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen näkökulmasta.

Tutkimukseni on monitieteellinen ja paikantuu yhteiskuntatutkimuksen, sosiaalioikeuden ja hyvinvointioikeuden konteksteihin. Sosiaalityön näkökulmaa tutkimuksessa ylläpitää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden viitekehys. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitettä käytetään laajasti, mutta sen syvin merkitys jää usein epäselväksi. Tutkimuksessani määrittelen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden käsitteen kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, perusoikeuksien, sosiaalihuollon oikeusperiaatteiden ja sosiaalialan ammattieettisten ohjeiden muodostaman kokonaisuuden kautta.

Tutkimuksen tavoite on selvittää miten ja mistä näkökulmista sosiaalista oikeudenmukaisuutta määritellään lainvalmisteluun liittyvissä asiakirjoissa. Tutkimuksessa lähestyn aihetta seuraavin kysymyksin: Miten lainvalmisteluasiakirjoissa argumentoidaan asiakkaiden etua, yhdenvertaisuutta ja oikeuksien toteutumista päihdepalveluiden osalta? Miten argumentaatiot on huomioitu viimeistellyssä sosiaalihuoltolaissa? Miten sosiaali- ja terveydenhuollon valta ja vastuu jakautuvat sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta lakiuudistuksen myötä? Millaisena sosiaalinen oikeudenmukaisuus kuvautuu uudistuneessa sosiaalihuoltolaissa päihdepalveluiden saavutettavuuden ja saatavuuden osalta?

Tutkimuksen aineisto koostuu mielenterveys- ja päihdepalveluja koskevan lainsäädännön uudistamisen lainvalmisteluaineistosta, joita ovat hallituksen esitys (197/2022) eduskunnalle laeiksi sosiaalihuoltolain ja terveydenhuoltolain muuttamisesta sekä niihin liittyviksi laeiksi, asiantuntijalausunnoista, sekä esityksen luonnokseen annetut sidosryhmien ja toimijoiden lausunnot, joita on 163 kappaletta. Tutkimukseni on parhaillaan aineiston analyysivaiheessa ja analyysimenetelmänä hyödynnän sisällönanalyysia. Esityksessäni tulen esittämään analyysini tuloksia.

Tutkimus täydentää aiempaa päihdepalveluiden saatavuuteen ja saavutettavuuden tematiikkaan liittyvää tutkimusta tuottamalla uutta ja ajankohtaista tietoa, miten päihdelainsäädännön uudistus on vaikuttanut päihdepalveluiden saatavuuteen ja saavuttavuuteen sosiaalisten oikeuksien toteutumisen näkökulmasta.